Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua kaunista
jonka luulet oot kerran tuntenut
jonka luulit oot voinut unohtaa– J. Karjalainen: Mennyt mies
En ole koskaan ollut mikään erityinen J. Karjalaisen fani. Hienoja kappaleita, mutta usein jotenkin liian pliisuja minun mieleeni. Innostuinkin Karjalaisen musiikista vasta kun hän siirtyi Lännen Jukkana rosoisempaan soundiin joskus vajaa kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen on tullut ostettua levyt ja käytyä keikoilla.
Siksi uusi levy, Et ole yksin, pääsi jotenkin yllättämään. Siinä Karjalainen palaa takaisin “vanhaan tyyliinsä”. Levyllä on hittipotentiaalia tihkuvia mukavan kepeitä ralleja. Siitä huolimatta olen kuunnellut levyä muutamassa päivässä lukuisia kertoja ja ollut jokseenkin innoissani. Joko musiikkimakuni on muuttunut tai sitten Karjalainen vanhan sanonnan mukaisesti paranee vanhetessaan.
Vastaus saattaa myös löytyä lyriikoista. Kuten edellä oleva sitaatti radiossa paljon soineesta kappaleesta Mennyt mies osoittaa, Karjalainen on sanoituksissaan avoimen nostalginen. Yksittäisten tekstien kappaleet tuntuvat tukevan kokonaisuutta: “Mennyt mies”-teema on läsnä monella tasolla, niin viittauksina J. Karjalaisen tuotantoon kuin aikahyppynä 70-luvun tunnelmiin – ja osaltaan myös kuulija joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä. Ja ikävä tunnustaa, että viimeksi mainittua seikkaa kohtaan tunnen vetoa. Täytän tänä vuonna neljäkymmentä, ja vaikka en vielä haluaisi alkaa tuijotella menneisyyteen, sinne kuitenkin katse kääntyy yhä useammin ja useammin …
* * *
Olen ensimmäisen kerran käynyt J. Karjalaisen keikalla vuonna 91 tai 92. Muistelisin, että tämä olisi tapahtunut ravintola Rubinissa Kouvolassa. Nimestään huolimatta se ei ollut mikään jalokivi, vaan melko persoonaton, hajuton ja mauton anniskelupaikka. Vähän niin kuin Kouvolakin.
Tai ei se täysin päde tuon ajan Kouvolaan, sillä itse asiassa ensimmäiseen täysi-ikäisyyden vuoteeni ja baarikulttuuriin tutustumiseen Kouvolassa liittyy erikoinen piirre: topless-tarjoilijat ja stripparit, jotka olivat jonkinlainen muoti-ilmiö 90-luvun alussa. En muista sitä nuorison suosiman paikan nimeä, jossa usein käytiin, mutta ainakin viikonloppuisin osa tarjoilijoista oli rinnat paljaina ja loppuillasta lavalle saattoi nousta strippari jäätelöineen yms. rekvisiittoineen. Huvittavaksi asian näin jälkeenpäin tekee se, että luulin silloin tuollaisen vähäpukeisuuden korostamisen kuuluvan normaalistikin yöelämään – enhän ollut aiemmin käynyt baareissa.
Kun syksyllä 92 muutin Jyväskylään opiskelemaan, erehdyin jossain yhteydessä ihmettelemään paljaan pinnan puutetta kaupungin ravintoloissa. Minua pidettiin – syystäkin – aivan idioottina: seksibaarithan ovat erikseen! Mutta kun meillä Kouvolassa …
* * *
Mahdollisesti tuo ensimmäinen näkemäni J. Karjalaisen keikka oli niihin aikoihin, kun hän oli yhtyeineen julkaissut levyn Tähtilampun alla. Hassua: nyt kun oikein mietin, niin ainakin kuvittelen muistavani, missä kohtaa seisoin: melko edessä ja oikealla, sillä seurueessa oli sellaisia, jotka halusivat nähdä bändin läheltä. Mutta silti en osaa sanoa, mitä keikalla laulettiin.
Ehkä laulut eivät silloin tehneet sisällöllisesti niin suurta vaikutusta 18-vuotiaaseen nuorukaiseen. Ja voi olla, että Doriksista ja Tähtilampuista ei oikein löytynyt sopivaa vastetta omalle nuoruuden kokoemukselle. Sitäkin on helpompi jäsentää näin jälkeenpäin – kuinka osuvasti J. Karjalainen laulaakin kappaleessaan Yksi kerrallaan:
Valvoo yksin kammiossaan
kirjoitella säkeitänsä
kuullella kun mustarastas
laulaa lauluaan
lajitella pullonkorkkei
ajatella tyttöö joka
maailmassa kaikkee
paitsi häntä rakastaa– J. Karjalainen: Yksi kerrallaan
Tuo voisin olla minä, joskus kauan sitten. Ja silti en olisi tuolloin itseäni tekstistä tunnistanut, tai ehkä en olisi halunnut. Runous ja todellisuus olivat 90-luvun alun kouvolalaisessa sielunmaisemassa valovuosien päässä toisistaan. Eiväthän ne tietenkään täysin toisiaan kohtaa tänäkään päivänä, mutta huomattavasti lähemmäksi on tultu: oman sisäisen “runouteni” kuvasto on muuttunut arkisemmaksi, haaveet realistisemmiksi ja vaikka nelikymppisen todellisuutta varjostaa työhuolet yms. kurjuudet, on kokonaisuudessaan elämä suopeampi.
Vaikka nostalgia on välillä mukavaa, ei silti ole ikävä Kouvolaan, nuoren miehen nahkoihin.
* * *
Mutta takaisin postauksen alun peruskysymykseen: miksi pidän J. Karjalaisen uudesta levystä? – Koska siitä tulee hyvä fiilis.
Karjalaisen sanoitukset ovat lähtökohdiltaan arkisia ja helposti lähestyttäviä. Ehkä liiankin: jos saisin luettavakseni pelkät tekstit, en välttämättä osaisi antaa niille arvoa, vaikka jotkin kohdat toimivat hyvin myös sellaisenaan, ilman musiikin ja laulun tuomaa lisäarvoa. J. Karjalainen saa niinkin onnettoman kliseisen ja naiivin lauseen kuin “beibi oon onnellinen” kuulostamaan latteudestaan huolimatta todella tärkeältä.
Beibi ollaan täydellisii
täydellisii itikoita
meripihkapalasessa
silmänräpäys ikuisuutta
kanssas sun
beibi oon onnellinen– J. Karjalainen: Meripihkahuone
Ja tärkeä lausehan se onkin, ehkä tärkein kaikista. J. Karjalaisen laulamana se – niin kuin moni muukin lause (tai jopa yksittäinen sana: ajattele mielessäsi biisiä “Hän”) – ohittaa kirjaimellisen merkityksensä ja välittää kuulijalle sanojen takana olevaa puhdasta tunnelmaa, tunnetta. Samaan pyrkivät tietysti kaikki artistit kappaleissaan: J. Karjalaisella vain on taito myös onnistua siinä usein.
Esimerkki puhukoon puolestaan. Tässä linkki levyltä lohkaistun singlen Meripihkahuone viralliseen musiikkivideoon. Ja siitä voi poimia itselleen – edes biisin keston ajaksi – elämän hetkellisyyttä juhlistavan elämänfilosofian: Menevii ja tulevii, kuka niitä murehtii!
Sopii hyvin kohta alkavan kevään odottelutunnelmiin!
