Runokokoelmissa ei juuri näe kuvituksia – paitsi tietenkin lastenkirjoissa. Mutta kannattaako runoja kuvittaa? Uhkaako kuva läsnäolollaan runouden ydintä, lukukokemuksessa syntyvää tunnetta säkeiden kätkemistä mielikuvista?

Vastauksia voi etsiä Juho Niemisen kokoelmasta Saattaa sisältää pähkinää (Helsinki Poetry Connection, 2013), jossa on peräti kaksi kuvittajaa, Paula Pauliina ja Karoliina Mäkelä. Heidän kuvituksensa paitsi luovat vahvoja pareja runojen kanssa myös ohjaavat jonkin verran tulkintaa. Tai “ohjaavat” on tietenkin yksioikoisuudessaan väärä sana. Parempi: “tuovat jotakin lisää”.

Näkökulmaa vaihtamalla voi myös ottaa pääkohteekseen kuvan ja miettiä, millaisia merkityksiä se imee tekstistä itseensä. Hauska esimerkki on Paula Pauliinan kuvitus korillisesta kissanpentuja.

(Alleviivatakseni kuvan voimaa ja sitä, miten merkitykset muuttuvat, käytän kuvittajan luvalla hänen omaa valokuvaansa. Se asettaa paitsi runon ja kuvituskuvan niin myös koko kirjan uuteen yhteyteen.)

“Kissanpennut korissa” (kuva Paula Pauliinan Flickr-sivulta) tuntuisi kuuluvan edellisellä aukeamalla olevaan runoon Optimistin elämänviisaus, jossa puhutaan kissasta ja etsitään iloa ja uskoa luonto-ohjelmn tiikerinpennuista. Ehkä runo on taitossa heittynyt väärälle aukeamalle – mutta kun lukee viereisellä sivulla olevan lainauksen, ei sijainti tunnukaan enää vahingolta:

“17-kesäisenä mä tajusin, että jos saisin keihään lentämään, niin mun elämä tulisi helpommaksi.”

Tapio Rautavaara, reissumies, olympiavoittaja

En osaa kielentää outoja assosiaatioketjuja, joita kissakori-kitschin ja Tapio Rautavaaran rinnastaminen herättää. Enkä oikeastaan osaa sanoa, kumpi on kliseisempi kuva, nuo kissat vai Rautavaara kansallisena ikonina. – Häkellyttävää on löytää tästä kudelmasta myös viittaus Beatlesin hienoon kappaleeseen Here, There and Everywhere. Omassa mielialoista riippuvaisessa Beatles-rankingissani se on nelikon lemmenlurituksista jopa YKKÖNEN (kannattaa käydä kuuntelemassa Youtubessa, jos ei ole tuttu.) Vaikka kappale on turhankin “laahaava” (tai ehkä osittain juuri siksi), on sen haavoittuvaisessa tunnelmassa kauneutta, joka saa uskomaan rakkauteen – kuin kissanpentu tai mikä tahansa viaton luontokappale:

I want her everywhere
And if she’s beside me I know I need never care
But to love her is to need her everywhere
Knowing that love is to share
Each one believing that love never dies
Watching her eyes and hoping I’m always there

Kissanpennuilla kuvitetun aukeaman elementit eivät tunnu alistuvan osaksi kokonaisuutta. Here, There and Everywhere on uuden osion otsikko ja saa lukijan odottamaan runoja, jotka edes jollain tapaa käsittelisivät rakkautta. Teemaa joutuu kuitenkin etsimään – ja kun edes jotakin siihen liittyvää löytää, voi tulla yllätetyksi. Romantiikkaa kaipaava tuskin innostuu runosta Lopun aikojen chat, jossa Zombiehyökkäyspalstalla eloonjääneet lähettelevät toisilleen viestejä:

ONKO KOUVOLAN SEUDULLA
18-22 V. TYTTÖJÄ ELOSSA?
T: JOPE90

tai:

MUA ON PURTU ONKO SUAKIN PURTU?
NUSSITAAN TOISEMME HENGILTÄ
VIELÄ KUN EHTII. SALO 080156777

Mustan huumorin täyteisiä katkelmia. Runo voisi olla vielä hauskempi, jos seassa olisi yksi sekava merkkijono. Luulenpa, että moni zombieksi muuttunut tartunnan saanut jäisi tuijottamaan näyttöpäätettä ja mekaanisesti takoisi näppäimiä. On paljon ihmisiä, joiden nettiaddiktiota tuskin edes lihanhimo tai persoonan muuttuminen syrjäyttäisi.

* * *

Voisin kuvitella, että jossakin kulttuurikapakan runoillassa esitettyinä viestit hauskuuttaisivat yleisöä. Juho Nieminen on aktiivinen lavarunoilija, ja hänen kokoelmansakin on Helsinki Poetry Connectionin julkaisema – sama yhdistys järjestää lavarunoustapahtumia. En ole nähnyt Niemistä esiintymässä, mutta joissakin runotapahtumissa olen käynyt. Kokemukseni niistä ovat jokseenkin ristiriitaisia. Hyvä lavaruno ei välttämättä ole hyvä runo paperilla. Ja toisinpäin: hyvä runo ei taas useinkaan toimi estradilla, varsinkaan jos se on luonteeltaan hidasta lukukokemusta vaativa, monitahoinen.

Mutta ennen kuin esitän enempää kritiikkiä lavarunoutta kohtaan, annan Juho Niemiselle mahdollisuuden tehdä aikeeni tyhjiksi (katkelma Niemisen puheenvuorosta teoksessa Lava-antologia, Poesia, 2013):

Olen ollut mukana poetry slam -kuvioissa kymmenisen vuotta, ja viimeiset neljä vuotta tuntemaani runokenttää on dominoinut Helsinki Poetry Connection. Vuosien varrella olen kohdannut paljon vähättelevää ja suorastaan pelokasta asennetta avantgardistien sekä oldschool-runopuristien suunnalta. Ymmärrän, että lavarunous on helppo nähdä riman alentamisena ja populistisena suurten yleisöjen mielistelynä, joka johtaa runouden pinnallistumiseen ja nopeiden nokkeluuksien lisääntymiseen. Joku voi myös olla herkkä pakenemaan paikalta, jos joutuu tuntemaan myötähäpeää amatöörien kömpelyydestä.

Vähättelyyn en sorru, mutta kieltämättä joskus lavan avauduttua harrastelijoille runoillan päätteeksi olen miettinyt, että paremminkin voisin aikaani kuluttaa. Silti harrastajia haluan ymmärtää, ja vaikka en aina runoista pitäisi, hattua nostan: on iso kynnys nousta lavalle sen sijaan, että tunkisi säkeensä kirjoituspöydän laatikkoon. Huomattavasti kriittisemmin suhtaudun noihin Niemisen mainitsemiin nokkeluuksien viljelyyn: välillä kapakoissa pidetyissä runoilloissa esiintyjät väläyttelevät lyyrikkoutensa lisäksi – tai sijaan – stand up -koomikon kykyjään. Kiusaus siihen on lavarunoudessa suuri: varsinkin humaltuneelta yleisöltä saa helpommin vastakaikua viihdyttämällä kuin herättämällä ajattelua. Ideaali tietysti olisi jonkinlainen näiden yhdistelmä.

* * *

Yritin innostua stand upista joskus 2000-luvun vaihteessa, mutta petyin pahasti. En yksinkertaisesti jaksanut kuunnella puolta tuntia, kun joku vääntää vitsiä omasta lihavuudestaan. Tai anoppinsa lihavuudesta. Tai siitä että ei ole saanut neljään vuoteen.

Edes lihavalta anopiltaan.

Lavarunous on kammottavaa silloin, kun se vaipuu samalle tasolle.

* * *

Juho Nieminen ei kokoelmassaan Saattaa sisältää pähkinää lankea stand upin iloihin. Paitsi ehkä vähän, esimerkiksi runossa Lempiväri, jossa runon puhuja hauskasti jutellen kertoilee lempivärin valinnan vaikeudesta:

Keltaisessa on se hyvä, että se on kirkas ja kirpeä. Karkkipussissa pidän eniten juuri keltaisista karkeista. Mutta myös pissa on keltaista. Olisi tosi noloa, jos se yhteys hoksattaisiin, kun mainitsen että lempivärini on keltainen.

Runossa päädytään pojalle turvalliseen siniseen: sinisiä ovat sekä poliisiautot että mustikat. Jotenkin kuvittelen, että nauttisin tästä runosta kuullessani sen – nähdessäni kuinka iso mies pohdiskelee lavalla lempiväriään. Paperista luettuna taas tulkitsen tekstin jonkinlaisena stand upin ironiana, sillä siinä leikitellään pelkillä kliseillä: maininnat värien luomista mielikuvista ovat runouden kannalta suljettuja ovia, pelkkää pintaa. Ruskea – ei voi olla lempiväri ilmeisistä syistä. Musta – gootit, hevarit. Punainen – Ferrari ja kommunismi. Vihreä – ei väri vaan puolue. Sininen – verttyneet suomiverkkarit.

Aivan liian ilmeistä ollakseen muuta kuin puoliväkisin hauskaa.

Tulee mieleen sukujuhlissa kevyttä small talkia vääntävä sukulaismies: kaikki tietävät, että jutussa ei ole oikeasti mitään sisältöä, mutta nauretaan silti, kohteliaisuudesta. Ja tulee mieleen oma itse, kun syyllistyy samaan. – Samasta runosta löytyy toinenkin lavarunouden ongelma. Nimittäin lopun finaali:

“Sininen pininen. Oot sie joku sinipää, tihihii! Syö sitten sinitarraa! Sinitiainen, sittisontiainen. Sipulipää, sikuripikuri, sinappisissi. Siskosi on siis silakka. Syö silavaa sinipalli, sikotautinen sontasimpukoiden imijä. Sini-inisijä. Sini-nini-nini-nini-nii!”

Runon puhuja päättää monologinsa pohtimalla, miten sinisessäkin on riskinsä, miten siitäkin “Simo ja sen gorillat” saisivat aiheen pilkkalällättelyyn. Ja samalla runon esittäjä saa mahdollisuuden hauskaan finaaliin, joka havahduttaa “kusenkeltainen”-kliseisiin mahdollisesti kyllääntyneen kuulijan horroksestaan.

Lavarunojen rakenteellinen ongelma liittyykin runojen loppuun: ne on ikään kuin tarkoitettu jäämään viimeisiksi soinnuiksi yleisön mielessä. Toki yleisestikin runoissa loput ovat tärkeitä, mutta finaalin merkitys ei ole yhtä suuri kuin lavarunoudessa, jossa kuulija ei voi palata silmäilemään alkua. Runon omaksuminen kokonaisuutena vaatisi suurta keskittymistä – ja se ei välttämättä ole aina mahdollista tilanteessa, jossa ympäristön melu ja omatkin vaihtelevat intressit häiritsevät.

* * *

Kun vertaa Saattaa sisältää pähkinää -kokoelmaa Juho Niemisen esikoiskokoelmaan Muovin kukkia (Helsinki-kirjat, 2010), voi todeta, että lavarunoilija on laajentanut reviiriään. Muovin kukkia -kokoelmassa juuri tuo “loppupotku” alkaa muistuttaa jonkinlaista maneeria: runot tavallaan suljetaan jonkinlaisella toteamuksella, vastauksella tai vahvalla yksittäisellä kuvalla. Mieleen tulee etäisesti William Shakespearen sonetit, joissa lopun kaksi viimeistä säettä “varastavat show’n” ja lisäävät niin loppusoinnullisesti kuin sisällöllisestikin muusta runosta usein poikkeavan ajatelman tai kiteytyksen.

Leikittelenkin mielessäni ajatuksella, millaiselta Muovin kukkia -kokoelma näyttäisi, jos se koostuisi vain runojensa lopuista. Mielestäni paremmalta – ja siteeraankin nyt vain noita loppuja, sillä niiden ehdottomuuden rinnalla alut menettävät merkityksensä :

Sitten sirot kädet
kietoutuivat taas kaullalleni.

Jotakin tällaista
olen odottanut koko elämäni.

Kiristän tahtia,
uin akuankkaa.

Ei.
Jos sotamies saisi itse päättää,
se ylenisi aina ratsuksi.

Koskaan ei ole syytä aliarvioida Hesburgerin kuukauden työntekijää.

Eteisessä riisut lapaset.
Kätesi ovat kylmät ja alastomat.

Toki eivät kaikki Niemisen edellisen kokoelman runot lopu tuolla tavoin, mutta kuitenkin niin moni, että alkaa miettiä lavarunouden vaikutusta muotoon – varsinkin kun Helsinki Poetry Slam -mestaruuden voitto on mainittu takakannessa.

* * *

Saattaa sisältää pähkinää  on toista maata: teosten välillä on tapahtunut loikka yksittäisten runojen sommittelusta johonkin muuhun. Sitä “jotakin muuta” kokoelman takakansitekstissä valotetaan itseironiseen sävyyn:

Sekalaiset runot on ovelasti nimetty “randomeiksi”, peittämään niiden irrallisuus – ikään kuin kyse olisikin aikalaisanalyysistä ja mitä nerokkaimmasta randomiteetin tutkielmasta. Tämä tulkinta on auttamattoman virheellinen, sillä randomissa on kyse jostakin aivan muusta.

Nieminen etenee omaa tekstikäsitystään “avatessaan” hauskasti kahdella kärjellä: jää lukijan tulkinnan varaan, kumpi tässä “randomiteetissa” on kyseessä – todellinen pyrkimys vai pelkästään tarve peitellä  hutiloinnin jälkiä. Kumpikin tulkinta on mahdollinen. Viisas lukija asettaa itsensä jonnekin niiden välimaastoon, sillä vaikka kokoelman tekstien moninaisuus puhuu “randomiteetin” puolesta, tuntuu osa materiaalista tekstimassalta, joka on mahdollisesti otettu mukaan tekijän itsensä takia, ei random-tutkimuksen vuoksi.

Erityisen vaikeaa minun oli motivoitua lukemaan kokoelmassa olevat katkelmat Veda-kirjallisuudesta, Brahmanista ja Buddhasta. En ole koskaan jaksanut intoilua itämaisiin, omasta kulttuuristaan irroitettuihin semifilosofisiin tarinan katkelmiin. Kaikkein vähiten innostaa zen-jutut, joissa joku vanha mestari laittaa oppilaansa miettimään kymmeneksi vuodeksi jotakin outoa kysymystä, johon tietenkään ei edes ole olemassa järkevää vastausta. Miksi ihmeessä Juho Nieminen on liittänyt muuten kiinnostavaan kokoelmaansa jokseenkin mitättömän tuntuisia kertomuksia idän uskonnoista? Omassa luennassani en yrityksistäni huolimatta löytänyt asialle järkevää selitystä – en edes tuon randomiteetin kautta.

* * *

Runoudessa on yleensä kyse kätkemisen ja paljastamisen välisestä jännitteestä. Merkitykset on ikään kuin piilotettu, mutta tarkan luennan avulla ne on löydettävissä. Niemisen randomrunokokoelmassa tätä lukijan arvokasta työtä hämmennetään muutenkin kuin kuvituksella. Monella aukeamalla on sivun marginaalissa kommentteja, jotka eivät välttämättä liity runojen sisältöön.

Kaukainen orkesteri -runossa kuvataan palaneen hehkulampun sisältä kuuluvaa orkesterin soittoa. Viereisellä sivulla Paula Pauliinan kuvituksessa (Kuva Paula Pauliinan Flick-sivulta)hehkulampun sydän on kuvattu DNA-rihmaksi kiertyneiksi koskettimiksi. Runossa mainitaan huilu ja kitara, ei pianoa – mutta kuvittajan tulkinta on hieno. Palaneen hehkulampun sisällä soi päättyneen konsertin/ viimeisen soinnun pidätys.

Kommenttiraitana marginaalissa on anekdootti:

Lapsuuteni kilpaurheilua:

tupakkavaunun läpijuoksu

Tuntuu siltä, että tällä aukeamalla kosketetaan randomin syvempää olemusta.

* * *

Lähipiirissä on pähkinäallergikkoja, joten tulee luettua tarkkaan keksipakettien yms. useita eri ainesosia sisältävien valmisteiden tuoteselosteet. Useissa tuotteissa mainitaan “saattaa sisältää pähkinää”. Silloin kyse on tuotantoprosessissa mahdollisesti tuotteeseen kulkeutuneista jäämistä: todennäköisesti tuote on (lähes) pähkinätön, mutta sataprosenttista varmuutta ei valmistaja uskalla antaa. Jotkut allergikot kun saattavat reagoida hyvinkin vähäisiin määriin hengenvaarallisesti.

Tarkoitetaanko pähkinällä Juho Niemisen kokoelmassa vaarallisuutta vai kenties haastetta? Molempia? – Joka tapauksessa varoitus on syytä tulkita hassutteluna: anaflaktisia reaktioita kokoelma tuskin aihettaa edes niille lukijoille, jotka suhtautuvat ryppyotsaisesti Niemisen kirjoittamien tekstien tarkoitukselliseen epäyhtenäisyyteen – joka tietenkin tarkoituksellisuudessaan alkaa muovata kokoelmasta yllättvänkin yhtenäisen teoksen.

* * *

Lopuksi runosta Kauneimmat sanat tarttuvat kitalakeen lyhyt sitaatti, jonka viisauden voin omakohtaisesti allekirjoittaa:

ennen nukkumaanmenoa haluan lukea kirjaa
jossa ei kerrota mitä päähenkilö ajattelee

Käydessäni torstaina Helsingin kirjamessuilla en kovin kauan jaksanut ihmetellä uutuuskirjoja vaan suuntasin antikvariaattiosastolle. Sieltä ostin mm. runokokoelman, joka on annettu lahjaksi syksyllä 1983. Nimilehdellä toivotus:

Arjalle & Uskolle
matkalukemiseksi!

Liisankujalla
24.9.1983

Henkilökohtainen viesti, mutta ei kuitenkaan niin intiimi, ettenkö uskaltaisi siteerata sitä blogissani. Allekirjoituksesta ei saa selvää. I:n piste lyhyen sanan lopussa voisi viitata jopa kirjan kirjoittajaan itseensä, mutta en lähde tekemään ylitulkintoja. Olennaisempaa on se, että teksti merkitsee teoksen, lisää sen kiinnostavuutta.

En voi olla miettimättä, millaiselle matkalle kirjalahjan saaneet ovat olleet lähdössä: ehkä etelän lämpöön koleutta pakoon, ehkä Pariisiin nauttimaan syksyn tunnelmasta ja kulttuuritarjonnasta.

Tämän anekdootin ansiosta Karri Kokon esikoiskokoelma Uno Boy (WSOY, 1982) on juuri sellainen löytö, jonka takia kannattaa kurkistaa kirjamessujen antikvariaatti-osastolle, kauas kustantajien uutuuttaan uhoavista teospinoista. Ja hintaakin on vain yksi euro!

* * *

Kirjailijan uusimmat teokset ovat minulle tuttuja, mutta esikoiskokoelmaa en ole lukenut. Sen etu- ja takakannessa on kuvattu juokseva mies: vauhti venyttää hahmoa sivusuunnassa ja pelkistää taustan viiruiksi.

Viime hetken vihjeissä lukee
että Uno Boyn voi tappaa
kun sillä ei ole näyttöjä
nykykunnosta.
Luottakaa vain vanhaan herraan!

Minä luotan Googleen. Ja onni potkaisee: ”Uno Boy” tuottaa osumaksi kilpahevosen kantakirjan. Tanskasta Suomeen siirtynyt lämminverinen ravuri on syntynyt vuonna 1973 – kuten minäkin. Vaan voiko olla mahdollista, että Uno Boyn kaikki isoisoisovanhemmat ovat tiedossa? Kaikki 16, myös 1800-luvulla syntyneet? Kuinka moni tämän jutun lukijoista tuntee juurensa yhtä tarkasti?

En ainakaan ensi lukemalta pääse kiinni Kokon esikoiskokoelman mahdollisiin hevosaihelmiin. Sitä vastoin huomio ei voi olla kiinnittymättä runsaaseen puheeseen Jumalasta. Teema on suuri ja hieman yllättäväkin. Pidän kuitenkin heti esimerkiksi runosta, jossa luomiskertomus on käänteinen. Alussa maailma on valmis, mutta sitten Luoja seitsemän päivän aikana purkaa rakennelmansa, elementti kerrallaan:

Ja Jumala sanoi: Menköön valkeus!
Ja valkeus meni, ja Jumala näki, että se oli hyvä.

Mikäli tiedemiesten pahimmat visiot toteutuvat, niin kemikaaleilla itsensä tärvelleet ihmiset muuttuvat hedelmättömiksi, tappavat eläimet ja saavat napajäätiköt sulatettuaan meret nousemaan. Jumala muuttuu luonteeltaan ensimmäisestä liikuttajasta viimeiseksi todistajaksi. Tarvitaan joku sammuttamaan valot.

* * *

Vaikka tuollaista nimiölehdelle kirjoitettua tekstiä ei kovin usein vanhoista kirjoista löydä, ei se tällä kertaa täysin sattumaakaan ollut. Sain kipinän etsimiseen junassa matkalukemisenani olleesta Einari Vuorelan romaanista Kevätlaulu maakylästä (WSOY). Se on yksi kirjahyllyni aarteista, monta vuotta sitten tehty divariostos. Alun perin vuonna 1922 julkaistun kauniin rakkauskuvauksen uusintapainoksessa vuodelta 1971 on tällainen käsin kirjoitettu viesti:

“Leilalleni, sanoja ja asioita, joita en osannut enkä ehtinyt itse sinulle haastaa. Punaisen Sulan päivinä, keväällä 1971, Esa.”  Kirja on ostettu lahjaksi, heti ilmestyttyään. Vuorelan romaanissa kerrotaan rakkaudesta, jolle on valtavasti esteitä – tarvitaan rohkeutta ja suuri päätös niiden ohittamiseen. Esan viesti kehystää mielikuvissani tuon tarinan uudelleen, liittää sen aitojen ihmisten elämään. Leila-nimestä tulee mieleen vanha persialainen tarina Laylasta ja Majnunista, jossa Layla joutui pakkoaviolittoon toisen miehen kanssa. Samaa aihetta hyödyntää Eric Clapton tunnetussa kappaleessaan.

Hyvin kohtalokkaalta kuulostaa myös tuo viittaus Punaisen sulkaan. ”Enkä ehtinyt itse sinulle haastaa.” 1970-luvun alussa Punainen Sulka -kampanja keräsi varoja syöpätutkimukseen. Tuntuu siltä, että jokin varjo on laskeutunut: ovi on sulkeutumassa, aika käymässä vähiin. Ajatus kasvattaa Vuorelan tarinan painoarvoa, lataa sen täyteen merkityksiä. Kirjailija ei itse voisi luoda yhtä vaikuttavaa kerronnallista kehystä teoksensa ympärille kuin aito ihmiskohtalo.

Ehkä sanat, joita ei osattu eikä ehditty sanoa, olisivat voineet olla sellaisia kuin seuraavassa katkelmassa romaanista:

Koko elämäni on ollut kuin palavaa halua sinuun, kaipuuta, jolla ei ole ollut yhtään hetkeä hukattavanaan. Käteni ovat aina olleet kuin pääsi hiusten hiljaisessa valkeassa ja rintani on kuin ristiinnaulittu onnellisiin tuskiin.

Unessa olen ollut vielä onnellisempi. Silloin sinä olet ollut ikiomani. Rakkautemme oli sytyttävinään uhritulen uhritulen jälkeen. Muistan kuinka himmeässä yössä nousit käsivartesi varaan ja salaperäisen hurman vallassa painauduit polttavaa rintaani vasten. Sinä hymyilit hellästi, nostit kädelläsi kuin taivaan pilveä ja peitit kaiken hiuksiesi tuuhealla sateella.

Tiedän: ylitulkitsen. Ehkä tuo Esan viesti onkin kirjoitettu omalle vaimolle ja sisältää vain viittauksen nuoruuden päiviin tai elämän ruuhkavuosiin, jotka olivat onnellisia mutta joihin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut sisällyttää vielä enemmänkin. Missä tahansa parisuhteessa jää turhan paljon tärkeitä sanoja lausumatta.

Vaan ei, en ala latistaa. Kohtalokkuus tekee anekdootista täydemmän, paremman. Se tarjoaa minulle kokonaisen uuden lukutavan, luo Einari Vuorelan teoksen uudelleen.

* * *

Vuorelan lyhyehkö romaani on toki hieno ilman Leilalle osoitettua viestiäkin. Mikäli mahdollinen lukija on menossa nyt viikonloppuna Helsingin kirjamessuille, kannattaa pitää silmällä antikvariaattien tarjontaa katsellessaan. Jos vuoden 1971 painoksen saa kympillä tai alle, niin tekee ihan hyvät kaupat. Jos pyydetään kahta kymppiä, niin netistä saa luultavasti halvemmalla.

Mutta omani ei ole kaupan. Esan ja Leilan tarina tuntuu niin paljon suuremmalta kuin romaanin kertomus yhteisestä onnesta unelmoivista Veikosta ja Anna-Liisasta. Ja se tarina tiivistyy materiaalisella tavalla juuri tähän niteeseen: kirja on kulkenut Esalta Leilalle, yhdistänyt heidät hopeisella langalla. Toista samanlaista kirjaa ei ole.

Luultavasti menen vielä uudelleen penkomaan kirjamessuille rantautuneiden divareiden valikoimia ennen osallistumistani lauantaina Leena Lehtolaisen lukupiiriin. Tällä kertaa voisin etsiä lukemisen jälkiä. Marginaaleihin kirjoitetut kommentit ovat joskus kiinnostavia – jo vanha, esimerkiksi 1920-luvulla koulunsa käyneen ihmisen käsiala luo oman tunnelmansa.

* * *

Ja lopuksi vielä mainos: jos joku Jäljen äänen lukijoista messuilee lauantaina, minua voi käydä morjestamassa messukeskuksen Eteläisen sisäänkäynnin lähellä olevassa Sports Barissa. Olen siellä kello 15 alkaen, kunnes menen Leena Lehtolaisen Rautakolmio-dekkarin lukupiiriin (16.00-17.30).

Tähyä kaveria, joka tutkii juuri ostamansa kirjan marginaaleja … tai jos hän ei ole löytänyt mitään jännittävää, kaivaa repusta Einari Vuorelan romaanin ja lukee vielä kerran lyhyen viestin Leilalle, pohtii Punaisen sulan päivää vuonna 1971, kevättä,

kuinka Esa näkee ikkunasta kurkien saapuvan,
kuinka Esa ajattelee Leilaa lukemassa

kaikkia niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta,
ja miettimässä elämättä jäänyttä elämää,
jonka onneksi voi kokea edes unelmissa.

Näen kuinka ovi aukeaa ja parvi kirjabloggareita rientää ulos ryhmittyäkseen jonon kaltaiseen muodostelmaan. Tekisi mieli pysähtyä tervehtimään blogimaailmasta tuttuja kasvoja ja nimiä, mutta hetki on väärä. Kaikkien katseet ovat kiinnittyneet Pasi Ilmari Jääskeläiseen, joka jakaa signeerauksia uusimman romaaninsa esittelytilaisuuden päätyttyä. Jatkan matkaani tyhjentyvään auditorioon. Jo ovella vastaan huokuu vahva punaviinin lemu: jahas, Atena-kustantamo ei taidakaan luottaa pelkkään tekstin voimaan. Täällähän on läträtty oikein kunnolla!

Syy ilmanalan väkevyyteen paljastuu pian: pöytä on pettänyt punaviinilaatikon ja vesiastian alla. Kokolattiamatolle levinnyt sotku on osin siivottu, osin haihtunut ilmaan.

Nyt pitäisi olla mukana skottilaista mallasviskiä, Laphroaigia. Väkevä savun aromi peittäisi punaviinin tympeän tuoksun. Ja muutenkin Leena Lehtolaisen dekkareista tutun komisario Maria Kallion suosikkijuoma johdattaisi oikeaan tunnelmaan.

On lauantai, 26. lokakuuta, ja iltapäivän odotettu Rautakolmio-lukupiiri Helsingin kirjamessuilla on alkamassa.

12. Maria Kallio -dekkari

Vielä jokunen vuosi sitten luin paljonkin jännäreitä. Arvoitusdekkareista olen aina pitänyt, mutta yhtä lailla on tullut ahmittua ”kovaksikeitettyjä”, niitä usein vaivaavasta kaavamaisuudesta huolimatta. Ruotsalaiset poliisiromaanit ovat mieluisia kielensä takia: kesäisin otan muutaman lääkkeeksi ruotsin taitoa ylläpitääkseni. Viime aikoina dekkariharrastukseni on kuitenkin hiipunut ajan puutteen takia. Onneksi se lepää laaja-alaisella pohjalla, ja siksi oli helppo tarttua lukupiiriä varten Maria Kallio -sarjan uutuuteen.

Rautakolmiossa  (Tammi, 2013) kaksi merestä löytynyttä ruumista johdattaa komisario Maria Kallion ryhmineen tutkimaan julkkisperheen salaisuuksia. Tarinan yhteiskunnallista problematiikkaa ryyditetään kulissien takaa paljastuvalla perheväkivallalla, entisten vankien ongelmilla ja laittomiin velkajärjestelyihin liittyvällä ammattirikollisuudella. Oman vivahteensa romaaniin tuo jo aiemmin sarjassa esiintynyt Mikke, jonka vetovoimaa yleensä niin nuhteettoman sankarittaren on vaikea vastustaa. Jännitettä lisää se, että Marian perhe on ulkomailla: tilanne on otollinen pienelle seikkailulle …

Romaani on luullakseni neljäs lukemani Leena Lehtolaisen dekkari. Messukeskuksen auditorioon saapuneen parinkymmenen henkilön yleisössä oli kuitenkin useita, jotka olivat lukeneet Maria Kallio -sarjasta suurimman osan tai jopa kaikki kirjat. Se vaikutti väistämättäkin lukupiirin luonteeseen: olin itse varautunut keskustelemaan Rautakolmiosta, mutta vähintään yhtä paljon tai ehkä jopa enemmänkin tilaisuudessa puhuttiin kirjasarjasta kokonaisuutena ja myös muustakin Lehtolaisen tuotannosta.

Naistenviihdettä vai ei?

Esikeskustelijoiden joukoksi tilaisuuteen oli kutsuttu Pasilan kirjaston dekkarilukupiiri. Itseään intohimoiseksi dekkariharrastajaksi luonnehtineen Matti Järvisen johdolla nelihenkinen ”raati” aloitti lukukokemustensa avaamisen kipakasti: Rautakolmiota moitittiin mm. ennalta-arvattavuudesta ja jopa siitä, että päähenkilö sortui tylsyyteen kun ei tehnytkään syrjähyppyä, hyvästä mahdollisuudesta huolimatta! Rohkeita puheenvuoroja lukijoilta, kun kirjailija itsekin oli paikalla. – Ja saman tien tuli ilmi vanha totuus: lukukokemuksia on niin monta kuin on lukijaakin. Jotkut yleisöstä olivat arvanneet murhaajan jo melko alussa, osa myöhemmin, ja jotkut vasta aivan lopussa.

Sitten siirryttiinkin keskustelemaan siitä, olisiko Marian pitänyt mennä sänkyyn Miken kanssa vai ei.

Pitkäksi venynyt ja omasta mielestäni Rautakolmion dekkariluonteen kannalta melko epäolennainen keskustelu oli lähtökohdiltaan jopa hieman koominen. Naisvaltainen yleisö oli hetkeä aiemmin tuhahdellut pontevasti, kun viitattiin MIESkriitikkoon, joka oli kehdannut luonnehtia Leena Lehtolaisen sarjaa naistenviihteeksi. Olin samaa mieltä yleisön kanssa: dekkareita Lehtolainen kirjoittaa, ei mitään chicklitiä.

Mutta heti sen jälkeen alkoi yli puolituntinen keskustelu siitä, pitäisikö Maria Kallion lempata tylsä kukkakeppimiehensä pihalle ja hankkia itselleen kunnon karju, sellainen kuin Mikke. Ja olisiko Leena Lehtolaisen pitänyt suoda kirjansa päähenkilölle mahdollisuus antaa Mikelle muutakin kuin pelkkä kielisuudelma. Kyllä! vaati moni paikallaolija. Kirjailijalle itselleen sinkoili paljon ehdotuksia siitä, miten Marian rakkauselämään saisi uusia sävyjä ja miten vähälle huomiolle jääneestä romanssin poikasesta olisi mukava lukea jatkossa paljon enemmän.

Paradoksaalisesti yleisö, joka juuri oli kauhistellut naistenviihdeleimaa, kaipasi itse asiassa sarjan kehittämistä enemmän naistenviihteen lajityyppiin. Siis eivät kaikki, mutta monet.

Hämmentävää.

Maria Kalliolle alfauros?

Tarkemmin ajateltuna on vain inhimillistä, että dekkarisarjaa paljon lukeneiden kiinnostus kohdistuu uudessa romaanissa etupäässä siihen, mitä päähenkilölle tapahtuu. Olen huomannut omalla kohdallani saman kehityksen luettuani Henning Mankellin televisiostakin tuttua Kurt Wallander -sarjaa. Rikosten ratkaiseminen alkoi jossakin vaiheessa tuntua toissijaiselta: kiinnostavampaa oli seurata Kurtin naissuhteiden kehittymistä (ja kehittymättömyyttä), hänen ikääntymistään, yhteyden lujittumista tyttäreen, talon etsimistä, viimeisen osan kaartumista henkilökohtaiseen tragediaan.

Vaikka tällainen hahmo muuttuu vuosien kulussa, alku sanelee paljon. Luonne ja arvomaailma ankkuroidaan jo ensimmäisissä romaaneissa. Lukupiirissä pohdittiinkin, miten paljon 80-lukulainen pehmomiehen roolimalli on vaikuttanut Maria Kallion puolison (viherpiipertäjä-idealistin, kuten joku yleisöstä luonnehti) Antin hahmoon. Naiskomisariolle olisi kaivattu maskuliinisempaa miestä. Pesunkestävänä humanistina minulle alkoi tulla yleisössä jokseenkin vaivautunut olo: tuntui siltä, että monet lukijat heijastivat kirjan päähenkilön rakkauselämään melko perinteisiä fantasioita.

Mutta ei todentuntuisuuteen pyrkivä dekkari voi olla mitään Fifty Shades of Grey -materiaalia. Yleisöstä esitettiinkin päteviä vastakommentteja. Koko kirjasarjan asetelmahan muuttuisi, jos Maria Kallion rinnalla olisi joku alfauros. Miten kävisi Marian uran? Menestyvän uranaisen takana kun ainakin tässä tapauksessa on mies, joka hoitaa kotia ja lapsia. Ja millainen olisikaan Maria Kallio, joka parisuhteessaan vaikuttaisi ”heikommalta astialta”? Nyt hän on idealisti-Antin rinnalla vahva poliisinainen.

Moni sarjaa paljon lukenut pitikin Maria Kalliota modernin naisen prototyyppinä, työssään menestyvänä ja itsenäisenä – ja silti myös äitinä, joka kykenee löytämään tasapainon perheen ja työn välille. Miesvalintansakin ansiosta. Tai ehkä juuri siksi.

Rikosten paikat

Saaristomiljöö on keskeisessä asemassa Rautakolmion tarinassa. Tapahtumapaikoilla on vastineensa todellisuudessa, ja tilaisuudessa Leena Lehtolainen kertoili, miten hän oli käynyt tutustumassa niihin niin kesällä kun talvellakin. Virinneessä keskustelussa ajauduttiin puhumaan muidenkin Lehtolaisen romaanien ympäristöistä. Heitettiin ilmaan jopa ajatus dekkarikierroksesta Maria Kallio -sarjan rikospaikoilla.

Se kyllä tyrmättiin välittömästi. Mainio idea sinänsä, mutta bussiajelu ympäri Espoota ei tuntunut kenestäkään kovin houkuttelevalta.

Paikoista puhuttaessa sivuttiin myös rikospaikkatutkimuksen roolia dekkareissa. Leena Lehtolaisen romaaneissa ei ole CSI-tyylistä hifistelyä, jossa sinisen valon kanssa jahdataan hilsettä ja rasvatahroja neliömillimetri kerrallaan. Lehtolaisen kirjoissa keskitytään enemmänkin henkilöiden välisiin suhteisiin, ja murhaajatkin löytyvät yleensä uhrin lähipiiristä.

Rikospaikkatutkimuksen merkitys onkin varmasti tärkeämpi nykytrendin mukaisissa sarjamurhaaja-tarinoista, jotka Lehtolainen kertoi mieluusti jättävänsä kollegoilleen. Sarjamurhia ratkottaessa syyllinen on saattanut valita itselleen täysin tuntemattomia uhreja, vaikka valintaperusteessa olisikin jokin logiikka. Tällöin pienenkin johtolangan merkitys kasvaa. Sinistä valoa tarvitaan.

Yhteiskunnallisuus

Naisen ja miehen rooleja lukupiirin keskusteluissa käsiteltiin paljonkin. Varsinaisina tärkeinä yhteiskunnallisina teemoina Rautakolmiossa pidettiin kuitenkin perheväkivallan esille tuomista sekä entisen vangin tilanteen vaikeutta.

Romaanissa perheväkivaltaan sortuu uransa aivovamman takia lopettamaan joutunut entinen jääkiekkoilija. Masennustaan hän lääkitsee alkoholilla – ja viinan sekä huonon itsetunnon yhdistelmä on tuhoisa. Niin kirjassa kuin lukupiirissäkin korostettiin sitä, että vaikka vammautuminen voi olla syy monelle ikävälle tapahtumaketjulle, se ei saa olla tekosyy tai selitys perheväkivallalle. Aina pitää olla muita vaihtoehtoja. Uhri keräsi sympatiat, ja toivottiin (!) että hän nyt todellakin pitäisi ratkaisustaan kiinni ja jättäisi miehensä.

Mielestäni juuri nämä erilaiset ääneen lausutut ”toivomukset” ja jopa ”vaatimukset” tekivät lukupiiristä erityislaatuisen. Paikallahan oli kirjailija itse, Jumala, jolla on ratkaisut käsissään. Ja vaikka lukijoilla on omat näkemyksensä sarjasta ja sen luonteesta, kaikki ikään kuin myöntävät, että Leena Lehtolainen on se suvereeni Luoja, jolla yksin on valta päättää, eroaako mukiloitu nainen väkivaltaisesta miehestään. Ja koska on todennäköistä, että sivuhenkilön kohtaloa ei mahdollisissa seuraavissa osissa mitenkään enää tuoda esille, edes jonkinlaista vastausta toivottiin Lehtolaiselta.

Kirjailija taipui kommentoimaan, että ”hänestä tuntuu siltä, että kyllä Mia nyt saattaa ottaa ohjat omiin käsiinsä”. Ympäripyöreä vastaus, mutta totta kai hyvä kirjailija pitää kaikki mahdollisuudet avoinna.

Romaanin henkilöistä Miaakin enemmän sympatioita keräsi Eero Lumme, entinen linnakundi, jolla tuomionsa kärsittyään oli ollut suuria vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan. Mutta jostakinhan perheellisen miehen on rahaa hankittava. Ajautuminen rikollisiin puuhiin ja tilanteisiin, joissa on jäljellä vain huonoja vaihtoehtoja, oli tietenkin Lumpeen oma valinta, mutta silti syitä voi hakea systeemistäkin. Vaikka Lumme oli istunut tuomionsa, yhteiskunnan silmissä hän oli merkitty mies.

Lukupiiri vai jotain muuta?

Loppuaan kohden tilaisuus menetti lukupiirimäisyytensä ja muuttui luonteeltaan kirjailijahaastatteluksi, jossa Lehtolainen vastaili kysymyksiin mm. kirjojensa vastaanotosta ulkomailla. Hän kertoi anekdootteja käännösten kielellisistä ongelmista ja ilmenneistä kulttuurieroista. Tyypillisiä ongelmia aiheuttavat esimerkiksi suomen kielessä sukupuolineutraalien sanojen kääntäminen: vaikkapa saksan kielen ammattinimikkeissä näkyy myös sukupuoli, siis onko sana maskuliini vai feminiini. Ei siis voi sanoa pelkästään “tarjoilija”, vaan kyseessä on joko miestarjoilija (der Kellner) tai naistarjoilija (die Kellnerin).

Samoihin ongelmiin törmäävät tietysi kaikki kielenkääntäjät, oli kyse mistä tahansa kirjallisuuden lajista. Tematiikan kannalta kulttuuriset erot ilmenevät dekkareissa ehkä selvimmin yhteiskunnallisissa ongelmissa, jotka ovat genren keskiössä.

Tuntui luontevalta, että tilaisuuden lopussa kirjailija itse oli enemmän äänessä. Sitä vartenhan hänet oli paikalle pyydetty. Ilman kirjailijaa keskustelu olisi ollut mahdollisesti paljon kriittisempää, mutta tuskinpa kovin montaa olisi pelkkä kirja houkutellut paikalle. Lukupiiriin tultiin katsomaan ennen kaikkea Leena Lehtolaista.

Formaatti oli kuitenkin hyvä ja toimiva: alussa polkaistiin keskustelu käyntiin Pasilan kirjaston dekkarilukupiirin voimin ja sen jälkeen tilaisuus eteni omalla painollaan. Pelkkään kirjailijahaastatteluun (joita messuilla tuli nähtyä aika monta …) verrattuna tilaisuus oli huomattavasti kiinnostavampi ja palkitsevampi.

Hienon puolitoistatuntisesta messukeskuksen auditoriossa (punaviinin tuoksusta huolimatta …) teki tietysti yleisö, joka todella aktiivisesti otti osaa keskusteluun. Toivottavasti lukupiirejä järjestetään ensi vuodenkin kirjamessuilla! (Tarkemmin messuilla järjestettyjen lukupiirien ideaan voi tutustua Helsingin kirjamessujen sivuilla.)

Linkeistä muiden lukupiireissä mukana olleiden bloggaajien lukupiiritunnelmiin:

Sallan lukupäiväkirja: Kari Hotakainen, Luonnon laki (Siltala)

Kirjainten virrassa:  Kjell Westö, Kangastus 38 (Otava)

Luetut, Lukemattomat:  Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (Bazar)

Kirjallisena. Minna:  Outi Pakkanen, Rakastaja (Otava)

Morren maailma:  Katja Kettu, Piippuhylly (WSOY)

Bokbabbel:  Philip Teir: Vinterkriget – En äktenskapsroman (Schildts & Söderströms) / Talvisota. Avioliittoromaani (Otava)

Kirjasfääri:  Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus (WSOY)

Huomenna julkistetaan Finlandia Junior -kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat. Sääntöjen mukaan 3 – 6 teosta. Tosin olisi ennen kuulumatonta, jos raati nimeäisi vähemmän kuin kuusi ehdokasta. Siitä nousisi melkoinen möykkä mediassa: raatia haukuttaisiin ylimielisyydestä ja diivailusta – eikö muka todellakaan kirjavuoden tarjonnasta löytynyt muita hyviä teoksia? Toisaalta moni kirjallisuudenharrastaja nostaisi hattuaan: poikkeuksellinen ehdokasasettelu olisi saanut aikaan poikkeuksellisen mittavaa keskustelua lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Valitsemalla “väärin” raati olisi taannut ehdokkaille sekä listalta pois jääneillekin kirjoille luultavasti suuremman mediahuomion kuin perinteisen turvallisella kuuden ehdokkaan valinnalla. Kiintoisa mahdollisuus.

Muullakin tavoin raati voisi koetella FJ-palkinnon ympärille vuosien varrella kehkeytynyttä tapakulttuuria. Riittää kun lukee säännöt:

Finlandia Junior -palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle lasten- tai nuortenkirjalle.

Palkinnon voi saada lasten- tai nuortenkirja – mutta säännöissä ei ole mainintaa siitä, millainen jako ehdokasasettelussa pitää olla. Jos raati päätyy asettamaan ehdolle ainoastaan nuortenkirjoja, se on mahdollista. Tai sitten se voi nimetä pelkästään kuvakirjoja.  Tai loruja. Toki on jokseenkin epätodennäköistä, että raadin parhaaksi katsomat teokset koko kirjavuoden tarjonnasta löytyisivät yhdestä suppeasta kategoriasta, mutta teoriassa niin voisi käydä.

Silloin mitattaisiin raadin rohkeus ja ammattitaito: uskaltaisiko se noudattaa palkinnon sääntöjä ja nimetä ehdokkaiksi kuusi parasta? Sääntöjen mukaan sen oikeastaan pitäisi – olisihan epärehellistä ruveta manipuloimaan ehdokasasettelua julkisuuspaineiden takia. Kuusi nuortenkirjaa ehdokkaana – tai vaikkapa ainoastaan kolme – kiintoisa mahdollisuus.

* * *

Väistämättäkin raadit tekevät vääriä valintoja. Ainakin joidenkin mielestä: joka kerta, kun Jari Tervo jää ehdokasasettelun ulkopuolelle, seuraa itkua ja parkua. Esimerkiksi vuonna 2008, kun Tervon Troikka jäi valitsematta, syntyi hämmentävä poru. Onhan Troikka hyvä romaani, mutta kova oli tuon vuoden Finlandia-kuusikkokin: mm. Juha Seppälän Paholaisen haarukka, Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja eräs Sofi Oksanen sellaisella romaanilla kuin Puhdistus …

Vaikka Tervo saattaakin vaikuttaa hauskalta Uutisvuodossa, ei hän silti välttämättä kirjoita aina Suomen parasta kirjaa. Ei edes kuudenneksi parasta. Täytyy kuitenkin ihailla Tervon rohkeutta: arvostettu kirjailija koettelee joka viikko uskottavuuttaan ohjelmassa, jossa kiihkeimmät keskustelut käydään yleensä silloin, kun se toinen iso kaveri alkaa puhua pippelin(sä) pituudesta tms. jokseenkin mitättömästä pikku aiheesta.

Vuonna 2008 myös Tieto-Finlandian ehdokasasettelu puhutti: Panu Rajalan kieltämättä upea teos Unio Mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset jätettiin kuuden ehdokkaan ulkopuolelle.  Palkinnonsaajan valinnut Veikko Sonninen löylytti raatia poikkeuksellisen voimakkaasti puheessaan.

Tiesin siis, että kuuden mahdollisesti laajan ja joka tapauksessa ansiokkaan tietoteoksen lukeminen vajaassa parissa viikossa, luetun sulattelu ja lopuksi päätöksen tekeminen ehkä kiperässäkin valintatilanteessa ei välttämättä olisi lainkaan helppo tehtävä. Sen vuoksi haluankin tässä aivan aluksi kiittää tämänvuotista valintalautakuntaa siitä, että se aivan ratkaisevasti helpotti päätöksentekoani jättämällä ehdokaslistalta pois sen teoksen, joka olisi saattanut menestyksellä kilpailla ykkössijasta tänään palkittavan kirjan rinnalla. Tarkoitan Panu Rajalan Unio mysticaa, Mika Waltarin elämäkertaa.

Kiitosta eivät sen sijaan ansaitse ne syyt, joiden varjolla lautakunta on ilmeisesti päätöksensä tehnyt. Kyseessähän eivät voi olla kirjalliset syyt, sen joutunee jokainen Rajalan kirjan ilman sarvia ja hampaita lukenut myöntämään. Kyseessä ovat siis ns. ulkokirjalliset syyt, mitä ne herrannimessä sitten lienevätkään.

Vaikuttava puhe – keskimäärin Finlandia-raadit pääsevät paljon helpommalla. Oletettavasti Soininen tulkitsee Rajalan ristiriitaisen persoonan vaikuttaneen valintaan. Niinhän ei tietenkään saisi olla: sääntöjen mukaan Finlandia-palkinnosta kamppailevat teokset, ei kirjailijat. Ei kuitenkaan ole mitään näyttöä sille, että Sonnisen puheissa olisi perää. Syyksi riittää sekin, että yksinkertaisesti Unio mystica ei ollut kolmihenkisen raadin mielestä riittävän ansiokas.

* * *

Finlandia Juniorin ehdokasasettelut eivät yleensä aiheuta niin suurta kuohuntaa – paitsi korkeintaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa aktiivisesti tekemisissä olevien ihmisten keskuudessa. Vuosi sitten puhutti Seita Vuorelan Karikko-romaanin sivuuttaminen ehdokasasettelussa. Itsekin kuuluin hämmästelijöiden joukkoon. Tulevaisuudessa mahdollisesti jopa pieneksi klassikoksi nouseva Karikko on nyt saanut arvoisensa huomionosoituksen, Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnon.

Hämmästellä saa, mutta raatien syyttelyyn en halua sortua silloin, kun ehdokkaiden joukossa kuitenkin on hyviä ehdokkaita – vaikka omasta mielestäni se erinomaisin kirja puuttuisikin. Ei nimittäin ole olemassa universaaleja ansiokkaan teoksen kriteereitä. Toki voidaan teosten estetiikasta keskusteltaessa päästä yksimielisyyteen vähimmäisvaatimuksista, jotka erottavat keskinkertaisen tai hyvän teoksen huonosta. Mutta silloin, kun asetetaan niitä parhaimmiksi koettuja kirjoja paremmuusjärjestykseen, arvioijien omat tekstikäsitykset alkavat painaa vaakakupissa.

Runeberg-raadissa kaksi kertaa mukana ollut kirjailija Jouni Tossavainen on sanonut, että ankarin rajaus tehdään silloin, kun valitaan raati. Saattaa olla, mutta tuon rajauksen tekeminen ei kovinkaan usein ole erityisen tavoitehakuisesti motivoitu teko. En usko, että esimerkiksi tämän vuoden Finlandia Junior -raatia valittaessa on juurikaan spekuloitu sillä, millaisia kirjoja juuri nämä henkilöt valitsisivat – varsinkaan, kun vain pieni osa kirjoista on julkaistu raadin jäseniä valittaessa.

Mutta toki on palkintoja, joissa raadin valinta itsessään voi jo olla merkittävä teko: mieleen tulee vaikkapa runouden Tanssiva karhu -palkinto, jonka tämänvuotisen raadin puheenjohtajan Harri Nordellin kommentit ntamo-kustantamon teosten laadusta nostivat äläkän. On ollut surullista seurata viimeaikaisia runouskeskusteluja, joissa mieluummin kaivetaan poteroita kuin rakennetaan ymmärryksen siltoja eri osapuolten välille. Eikä varmastikaan ole helppoa löytää tuleviin runopalkintoihin asiantuntevia raatilaisia, joiden puolueettomuudesta kaikki voivat olla edes jossain märin vakuuttuneita.

* * *

Palkintoraatien “väärät” valinnat herättävät aina enemmän keskustelua kuin ennalta arvattavat, turvallisuushakuiset päätökset. Silti, raadin tehtävässään onnistuminen mitataan mielestäni siinä, että se uskaltaa valita ehdokkaiksi ainoastaan parhaimpina pitämänsä teokset. Vaikka niiden joukossa olisi monien mielestä vääriä valintoja. Ja vaikka ehdokkaiksi nousikin vain kolme. Tai viisi.

Tänä vuonna en jännitä, mitkä ehdokkaat torstaina (eli huomenna) julkistetaan kamppailemaan Finlandia Junior-palkinnosta. En tietenkään, sillä ehdokkaat minä kyllä tiedän.

Jännitänkin kovasti sitä, mitä mieltä niistä ollaan. Sillä jokainen raati tekee vääriä valintoja. Aina jonkun mielestä.

Pettymysten kirja. Moniosainen, joka vuosi päivittyvä teossarja, johon kirjattaisiin kaikki Finlandia Junior -ehdokkuutta vaille jääneiden kirjailijoiden ja kuvittajien tuntemukset. Poimintoja lukujen otsikoista:

1.  Raati palvoi pelkkää viihdettä!
8.  Raatilaisilla on yhteisiä FB-kavereita ehdokkaiden kanssa: epäreilua!
11. Raati sivuutti taaskin kuvakirjat ja suosi nuortenkirjoja!
12. Raati sivuutti taaskin nuortenkirjat ja suosi kuvakirjoja!
16. Viimeinen kirja jonka kirjoitin!
17. Ne vihaa mua!
21. Raati oli täynnä (sensuroitu)!
22. (sensuroitu)
23. (sensuroitu)
…
172. (sensuroitu)
173. (sensuroitu)
174. Äiti, mulla on niin paha olla …

Onneksi tänä vuonna ehdokkaita oli kohtuullinen määrä: 120 teosta. Joinakin vuosina on ollut jopa 170 – siis viisikymmentä pettymystä enemmän. Toki täytyy ottaa huomioon, että joukossa on paljon sellaisia, jotka eivät ehdokkuuta erityisesti odota. Joko he eivät halua turhaan vaivata asialla päätään tai ovat realisteja oman teoksensa suhteen ja ajattelevat, että tällä kertaa tuskin kirja säväyttää, vaikka hyvä onkin.

* * *

Toisen teoksen voisi kirjoittaa muiden kuin kirjailijoiden pettymyksistä. On paljon lukijoita, jotka haluaisivat nähdä suosikkinsa ehdokkaana. Ja on paljon niitä, jotka syystä tai toisesta haluaisivat ehdokasjoukon painottuvan johonkin tiettyyn suuntaan:

• Kuvituksen ammattilaiset ja pienten lasten parissa työskentelevät pahoittavat mielensä, jos kuvakirjat sivuutetaan.
• Ja pahvikantiset katselukirjat! Kyllä nekin ovat oikeaa sanataidetta! Eikö ihmisen ensimmäistä kosketusta kirjaan haluta arvostaa?
• Alakoulun opettajat ja kirjavinkkarit ihmettelevät, jos ahmimisikäisten lukuharrastukselle elintärkeät sarjakirjat sivuutetaan.
• Nuortenkirjojen aseman puolustajat taas kaipaisivat listan täyteen nuortenkirjoja, yläkouluikäisten lukuharrastuksen tukemiseksi.
• Fantasian ja spefin harrastajat tietysti toivoisivat ainakin yhden tai miksei kaksi fantasiakirjaa.
• Osa toivoisi räväkkyyttä.
• Osa toivoisi perinteiden arvostamista.
• Ja missä on lastenrunot?
• Entä suomenruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus? Eikö ne moukat ole kyenneet lukemaan alkukielisiä teoksia, suomennoksia kun ei ole vielä saatavilla?
• Kyllä tasapuolisuuden vuoksi ehdokkaiden joukossa pitäisi olla tietokirjojakin, sillä niitäkin on kisassa mukana! Ei lapsia voi jättää pelkän Wikipedian varaan!
• Sarjakuvaa! Ottakaa nyt ihmeessä sinne sarjakuvaa mukaan, sillä sarjakuvahan on mitä mainioin silta lukemisen pariin!
• Sadut! Aivan loistavia satukirjoja julkaistu tänäkin vuonna! Satu on perinteikäs ja hieno ”käyttöliittymä”, siinä on vielä ripaus leirinuotioiden taikaa jäljellä!

Äh, listaan keksisi varmasti vielä lisääkin näkökulmia, mutta kuten mahdollinen lukija jo tuosta ymmärtää, kaikkien miellyttäminen korkeintaan kuuden teoksen kattauksella on mahdoton tehtävä.

Ja sitten jos ehdokasasetteluun nousee kirjoja eri ikäryhmistä, eri lajityypeistä, syytetään linjattomuudesta ja näkemyksen puutteesta. Great.

Yhdenkin päivän medianäkyvyys voi olla iso lahja. Varsinkin julkisuudessa yleensä vähälle huomiolle jäävälle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Tuntuukin julmalta, että kolmen ihmisen päätöksellä se voidaan suoda kuudelle teokselle – ja samalla riistää muilta, jotka toiveikkaasti ovat odottaneet marraskuun ensimmäistä viikkoa.

* * *

En silti voi kertoa, mitkä kirjat olivat lähellä  tämänvuotisten Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoa, siis tavallaan vaikkapa sijoilla 7-10. Raadin kokousten sisällöt jäävät sääntöjen mukaan suljettujen ovien taakse. Ja vaikka Mervi Eskelisen, Jenni Pääskysaaren ja minun valitsemasta listasta löytyykin viitteitä lukuharrastukseen innostamisesta (peräti neljä alakouluikäiselle mainiosti soveltuvaa teosta) juuri siinä ikävaiheessa, jossa oma identiteetti lukijuuteen tai lukemattomuuteen muodostetaan, se ei ole ollut mikään raadin suunnittelema nosto.

Meidän mielestämme seuraavat kuusi teosta vain yksinkertaisesti olivat tänä vuonna ne “ansiokkaimmat”. Se, olimmeko 100-prosenttisen vai 90-prosenttisen vai 80-prosenttisen (jne.)  ”yksimielisiä”, jääköön myös salaisuudeksi. Todettakoon kuitenkin, että hyvässä hengessä sujuivat kaikki kokoukset – myös se viimeinen. Ehdokkaat vuosimallia 2013 ja raadin perustelut:

Marja Björk, Poika (Like)

Makke on kokenut koko ikänsä olevansa väärässä sukupuolessa. Suorapuheinen kertomus siitä, miten vaikeaa transsukupuolisen on elää vahvasti sukupuolitetussa maailmassa, on yhtä aikaa niin pojan kuin hänen äitinsäkin kasvutarina.

Moni nuori kokee olevansa jotakin täysin muuta kuin mitä hänen oletetaan olevan. Makken tarina keskittyy useissa nuortenkirjoissa sivuttuun tärkeään aiheeseen. Tällä kertaa perinteisistä poikatyttö-asetelmista edetään paljon syvemmälle. Tiivis lause tulee konkreettisuudessaan lukijaa lähelle: Makken tuskan voi tuntea. Lukukokemus on voimakas ja lisää ymmärrystä sellaista toiseutta kohtaan, jota ulkopuolisen on lähes mahdotonta tajuta.

Ville Hytönen – kuvitus Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)

Aasi on keuhkorikkoinen rillipää ja apina kömpelö laahustaja. Kahden hellyttävän hahmon matka toistensa luo on lämminhenkinen satu niin muiden kuin omankin erilaisuuden hyväksymisestä.

Vaikka tarinassa ollaan haikeissa tunnelmissa, kauniin värikäs kuvitus luo maailman, johon haluaisi mennä. Jokainen aukeama on pieni taideteoksensa, jota ei ole rikottu liialla tekstillä. Kieli on ilmaisuvoimaista, ääneen luettuna valloittavaa. Pienillä vivahteilla piirtyy koskettava tunnelma. Kiusaamista on käsitelty hyvällä tavalla: vaikka matka metsän halki on pitkä ja monet ikävät sanat satuttavat, loppu on lohdullinen. Mikä voima onkaan sillä, kun tajuaa, että joku toinenkin on yksin ja etsii ystävää! Joku, jolle voisi itse olla se ystävä.

Jukka Laajarinne – Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)

Sarjakuvamainen kuvakirja tarttuu työkiireisten vanhempien ongelmaan: lapsille ei ole riittävästi aikaa. Yhteisten hetkien löytäminen on erityisen vaikeaa, jos isä on salainen agentti. Puolukan isä päättääkin irtisanoa itsensä.

Hauskasti toteutettu teos on kuvan ja sanan iloittelua. Kerrontaan on rakennettu taitavasti kaksoisnäkökulma: kuva kertoo tarinaa siitä, että isä on agentti, mutta tekstin voi lukea pelkkänä hyvin arkisen tapahtumaketjun kuvauksena. Ehkä kaikki onkin vain lapsen vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Isommat voivat nauttia aukeamien humoristisista salaiseen palveluun viittaavista yksityiskohdista: hyllyssä on kirja vastavakoilusta saunassa ja keittiössä purkillinen poloniumia. Vuoropuhelu kuvan ja tekstin välillä on onnistunut hyvin myös taitossa, ja välillä kerronta heittäytyy rohkeasti pelkän visuaalisuuden varaan.

Heli Laaksonen – Elina Warsta: Aapine (Otava)

Ääneen luettuna lounaismurteella kirjoitetut runot ovat hauskoja niin murretta puhuville kuin sitä osaamattomillekin: joku taatusti nauraa, joko lukija itse tai yleisö. Tai sitten molemmat. Mutta ei Aapine ole kuitenkaan mikään vitsikirja: lukukokemuksen myötä kasvaa ymmärrys siitä, että eri murteissa kirjaimilla on erilaisia rooleja.

Yhtenäiset, aukeaman kokoiset tilannekuvat ja niihin upotetut tekstilaatikot ovat tasapainossa keskenään. Sanasto ja kuvasto on runsasta ja murrepiirteet huomioivaa: D:n kohdalla löytää autiomaasta mm. dyynejä, divaanin ja disco-pallon – mutta runon sanoista d tietenkin puuttuu. Hahmot ovat ilmeikkäitä, ja esitetyissä tilanteissa on sekä lämmintä huumoria että elämän haikeitakin sävyjä. Kuvitus tavoittaa hyvin teoksen aapisrunojen maailmaa hieman vinosti katsovan näkökulman. Kokonaisuuden kruunaa lopun sanasto, jonka avulla heikomminkin murretta taitava ymmärtää, mistä runoissa on kyse.

Kreetta Onkeli : Poika joka menetti muistinsa (Otava)

On pelottavaa herätä yksin puistossa ja huomata, ettei muista mitään. Tässä tarinassa se on kuitenkin myös lahja: alkaa seikkailu, joka johdattaa yksinäisen pojan löytämään lämpöä ja ystävyyttä helsinkiläisestä lähiöstä. Lopulta muistinsa menettänyt poika löytää myös itsensä, monellakin tapaa.

Arkisesta kaupungista voi nähdä aivan uuden puolen, jos vain uskaltautuu olemaan avoin ja utelias. Lapsen näkökulmasta tehdyt havainnot ihmisistä ja vahvasti kuvatut tunnetilat tekevät muistinsa menettäneen pojan seikkailusta elämyksellistä luettavaa. Kohdattuja vaikeita tilanteita ja asioita on käsitelty lempeän ymmärtäväisesti: maailmaan mahtuu monenlaisia kohtaloita, ja jokaisella perheellä on oma tarinansa. Kirjan luettuaan alkaa itsekin tarkastella ympäristöään uusin silmin.

Ville Tietäväinen – Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Korkokengissä kulkevat jättiläispuput, päättymättömät portaat ja myrkkykäärmeet ovat unissa pelottavia, mutta niistä puhuminen helpottaa. Isän ja tyttären yhteisessä projektissa pahat unet piirretään paperille. Syntyy kiehtova hybridi, jossa on sarjakuvia, lapsen painajaisistaan tekemiä piirroksia, kuvituskuvia ja tietokirjan elementtejä.

Aukeamiin tuo lisäsyvyyttä kuvien takana taustaan häviävät tekstikatkelmat unioppaista ja mytologisten hahmojen selityksistä. Synkästä maailmasta on tehty kunnianhimoinen ja rohkea teos, joka jättää lukijalle tilaa pohtia omia unikuviaan. Aikuisen ja lapsen yhdessä luettava kirja ei poista painajaisia, mutta auttaa niiden kohtaamisessa. Tummia sävyä keventää lämmin huumori. Perheen pienimmille teos saattaa olla liian jännittävä, mutta yläikärajaa painajaiskirjalla ei ole.

Huomenna julkistetaan kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Huvikseni kaivoin blogin arkistosta postauksen seitsemän vuoden takaa. Silloin tuli mietittyä Finlandia-ehdokkaiden kriteereitä.

Stefan Moster piti vuoden 2006 Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa puheen (löytyy Kustannusyhdistyksen sivuilta), jossa hän varsin suorasanaisesti kritisoi kotimaista kirjallisuutta ja suomalaisia kirjailijoita näköalattomuudesta. Puhetta voi tietysti lukea myös käänteisesti: luulisi, että raadin mielestä juuri valituilla kuudella ehdokkaalla on eniten niitä ominaisuuksia, joita Stefan Moster puheessaan peräänkuuluttaa. Mosterin teesit ovat niin hyviä, että referoin niistä 10 keskeisintä. (Teesit olen itse puheesta poiminut ja muotoillut – varsinaista “kymmenen listaa” Moster ei itse tuo esille.”)

1. Romaani ei ole tapa jalostaa omaa elämää, vaan tapa hahmottaa maailmaa.
2. Parhaimmillaan romaani pystyy selittämään yhden ainoan henkilön kautta koko maailman.
3. Hyvä romaani kaihtaa pinnallisia syy-seuraus-rakenteita ja yrittää tehdä elämän moninaisuudelle ja ristiriitaisuudelle oikeutta.
4. Hyvä romaani herättää tunteita ja ajatuksia; se muistuttaa meitä siitä, miltä tuntuu olla ihminen.
5. Hyvä romaani on analyyttinen ja kriittinen; se ei hyväksy maailmaa sellaisena kuin se on.
6. Hyvä romaani löytää aiheeseen sopivat ilmaisukeinot ja tekee kiinnostavia valintoja kielen ja rakenteen tasolla.
7. Hyvässä romaanissa on erilaisia ajatusmalleja ja ajatusvaihtoehtoja, jotka kenties avaavat lukijalle uusia näkökulmia.
8. Hyvä kirjailija kyseenalaistaa omia ratkaisujaan.
9. Hyvän kirjailijan kirjallinen intohimo on kunnianhimoa vahvempi.
10. Hyvä kirjailija on omintakeinen, suorastaan omapäinen.
    

Ehkä huomisesta joukosta löytyy juuri tällaisia teoksia. Ja toivottavasti moni niistä on onnistunut tavoittamaan sellaisiakin ominaisuuksia, joita tässä listassa ei tule mainittua.

Usein ajan puute on ratkaiseva este uuden kohtaamiselle. Tällä kertaa minulla on aikaa: luulin Pendolinon Helsingistä Jyväskylään lähtevän klo 16.10, mutta junan lähtö onkin vasta puolelta. Ehdin hyvin etsiä Ison Numeron. Maksan vitosen neljän euron lehdestä. Olisi absurdia pyytää euro takaisin, sillä se menee hyvään tarkoitukseen.

“Lehteä saa myydä kuka tahansa, joka tarvitsee tiukan taloudellisen tilanteensa vuoksi lisätuloja. Neljän euron myyntihinnasta myyjälle jää kolme euroa”, kerrotaan Ison Numeron sivuilla. Raha ei kuitenkaan ole välttämättä suurin syy kaupata lehteä: kadulle lähteminen lehtinipun kanssa pitää liikkeessä ja tarjoaa mielekästä tekemistä. Se on keino olla positiivisella tavalla osa katukulttuuria, kaupunkia, yhteiskuntaa.

* * *

Minulle Helsingissä myytävä katulehti on uusi tuttavuus. Kun avaan sen, yllätyn. Yllätyn lehden sisällöstä ja yllätyn myös siitä, että kovin helposti sorruin omiin ennakkoluuloisiin käsityksiini. Tein stereotyyppisiä päätelmiä lehden sisällöstä myyjien ulkoiseen olemukseen nojautuen (monet heistä ovat ulkomaalaistaustaisia eivätkä vaikuta mitenkään … no, ammattimaisilta media-alan toimijoilta). Kuvittelin kadulla myytävää hyväntekeväisyyslehteä paperinipuksi, jota myydään vain sen takia, ettei vähävaraisen tarvitse suoraan pyytää rahaa. Ja erehdyin.

En osannut odottaa tyylikästä ja painoasultaan laadukasta, ajatuksia herättävää Jouni Kaipian valokuvasarjaa ihmisistä kotiensa kynnyksiltä. Aasiassa ja Afrikassa otetuissa kuvissa asutaan vaatimattomissa oloissa, mutta sen näyttäminen ei ole kuvien perimmäinen tarkoitus: oleellisempaa on vahva tunne siitä, kuinka kunkin kulttuurin oma rakennusperinne taustoittaa jokaisen kuvatun henkilön. Jos minut kuvattaisiin kerrostaloni persoonattomassa porraskäytävässä, kuinka onnettomalta näyttäisinkään verrattuna Burkina Fasossa savimajansa oviaukossa poseeraavaan mieheen.

En myöskään osannut odottaa Isolta Numerolta kiinnostavaa artikkelia harvinaisesta kehityshäiriöstä, jossa lapsen kallonluut alkavat luutua kiinni toisiinsa ennen aikojaan. Aivot eivät silloin mahdu kunnolla kasvamaan, ja ainoa hoitokeino on kallon avaaminen. Alun perin Long Play -lehdessä ilmestynyttä Riku Siivosen teksti tuskin olisin koskaan muuten lukenut. Kiitos Isolle Numerolle: olenkin viime päivinä tunnustellut uusin sormin niskakyhmyjäni ja miettinyt, olisikohan minunkin aivoillani voinut olla enemmän kasvunvaraa.

Enkä odottanut kiinnostavaa Elina Venesmäen juttua Suomen “Banksysta”, katutaiteilija Sampsasta, joka tänä syksynä on maalannut Helsinkiin kuvia pienestä surullisesta tytöstä:

Sampsa törmäsi viime vuoden elokuussa Businessweekin artikkeliin indonesialaisesta Bangkan kaivoksesta, jossa työläisiä kuolee jatkuvasti, kun he kaivavat tinaa länsimaiden älypuhelimiin ja tabletteihin.

“Suru, jonka tunsin tämän tiedon saatuani säilyi siitä lähtien. Pienen tytön ilme särkee sydämeni, niin kuin sen pitäisi särkeä jokaisen, joka omistaa iTuotteen.”

Suuri osa viime vuonna Bangkan kaivoksessa kuolleista 125 ihmisestä oli lapsia. – Lause, jonka kirjoitan uutukaisella MacBookillani. Kuin kuolemantuomion jollekin kasvottomalle pienokaiselle. Silti ajatus ei läpäise ihmiskunnan ravintoketjun huipulla olevan länsimaisen kuluttajan turtumuksen panssaria.  Kammoan itseäni.

* * *

Martti-Tapio Kuuskosken päätoimittama Iso Numero on koottu pääosin Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehdistä. Neljälle eurolle saa laadukasta vastinetta ja lisäksi lahjoittaa rahaa vähävaraisille. Eikä pelkästään rahaa: tukemalla Isoa Numeroa vahvistaa niiden ihmisten omanarvontuntoa, joille lehdenmyyjän paikka kadunkulmassa on henkilökohtaisella tasolla tärkeä ankkuri yhteiskuntaan.

On myös hienoa, että lehteä ei voi ostaa kirjakaupoista. Jos sen haluaa saada, on kohdattava henkilö, jolla mahdollisesti kaikki asiat eivät ole ihan niin hyvin kuin kansalaisilla keskimäärin. Jo kohtaaminen sinänsä kannattaa, herättää ajatuksia. Ja kenties ne ajatukset jollakin tavalla heijastuvat toimintaan, vaikuttavat äänestyspäätöksiin ja saavat suhtautumaan myönteisemmin ja ymmärtävämmin yhteiskunnan vähäosaisiin.

* * *

Marraskuun harmauteen valoa ja lämpöä voi luoda itse. Esimerkiksi ostamalla Ison Numeron.

Varhainen perjantaiaamu. On lukutunti. Seitsemäsluokkalaiset ovat saaneet tämän viikon äidinkielen tunneilla lukea itse valitsemaansa kirjaa. Se on kiintoisaa opettajallekin: vajaan kolmen kuukauden aikana en ole vielä oppinut tuntemaan syksyn tuoreita yläkoululaisia niin hyvin, että osaisin arvata heidän kirjamakunsa. Toki sukupuoliroolitus on odotuksenmukainen: pojat ovat valinneet keskimäärin ohuempia romaaneja kuin tytöt, ja myös poikien seikkailu- ja jännityskeskeiseen kirjallisuuteen verrattuna tytöt vaikuttavat ryhmänä monipuolisemmilta lukijoilta.

* * *

Lukuviikko on syksyn kirjallisuuskasvatuksen huipentuma: on luettu satuja ja novelleja, on pohdittu oman lukutaidon kehittymistä ja mietitty syitä sille, miksi kirjoja luetaan tai ei lueta. Olen kulkenut Kylli-tädin viitoittamalla tiellä ja loihtinut esille tarinan mahdin “kerro ja piirrä”-tyyliin. Grimmin saduista Persiljainen on suosikkini – ysiluokkalaisille vedänkin sitten jo hieman haasteellisempia satutuokioita, kuten esimerkiksi “Hamlet, Tanskan prinssi – liitutaudulle ja ilmaan dramatisoituna”.

On käyty tutustumassa kirjastoon, ja olen vinkannut kirjoja. Viikkojen pohjatyö kannattaa: ensimmäiselle lukukerralle kaikilla ei vielä ollut kirjoja mukana, toiseltakin vielä yhdeltä puuttui, mutta nyt lukuviikon kolmannella tunnilla kaikki on täydellistä, luokassa on rauha ja moni on päässyt kirjassaan jo yli puolen välin, pari melkein loppuun saakka.

* * *

Kierrän luokan ja kurkin kansia. Ja jotta pääset tämän postauksen lukijana samalle kierrokselle, kuvittele mielessäsi luokkatila, jossa edestä katsottuna oppilaat istuvat pareittain, kolmessa jonossa. Ensin kuljetaan vasenta laitaa:

Kalle Veirto: Henkka ja Kivimutka rakastuu + Soila Ojanen: Petos paketissa (Musta kaista -sarja)

Rick Riordan: Salamavaras + L.M. Montgomery: Runotyttö. Uuden kuun Emilian tarina

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät (Musta kaista -sarja) + Eoin Colfer: Salamurhaajan oppipoika

Ansu Kivekäs: Päin Porkkalaa (Musta kaista -sarja) + Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Asiaan kuuluu, että kiertäessäni heitän aina jonkin kommentin kirjasta. Ja kyllä, Henkkaa ja Kivimutkaa on luettu jo kuudennella luokalla. Salamavaras vaikuttaa lukijan mielestä jännittävältä – kerron, että sarjan muut osat löytyvät meiltä koululta. Tammen Musta kaista -sarja on suosittu: helposti lähestyttäviä ja kohtuullisen pituisia kirjoja sellaisellekin oppilaalle, joka ei juurikaan lue. Koululle on ostettu koko sarja, joten kätevästi voin jatkossa suositella näillekin lukijoille kenties jotain sieltä, jos eivät muuta keksi – tuttuun on aina helppo turvautua.  Eniten kuitenkin ilahdun nähdessäni Runotytön: painoksessa on kaikki kolme Runotyttökirjaa samoissa kansissa, ja oletan, että tämä lukija ahmii kokoelman kokonaisuudessaan.

* * *

Jos itse kirjoittaisin omakohtaisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin, sen nimi olisi tietysti Runomies. Runopoikuus on valitettavasti jo menetetty, aikoja sitten.

* * *

Tuore suomennos, Eoin Colferin Salamurhaajan oppipoika on itsellänikin seuraavaksi luettavien kirjojen pinossa. Agenttitarinan ja aikakonematkailun yhdistelmä viktoriaanisen ajan Lontoon kuvauksineen vaikuttaa kiehtovalta. Näin Colferin esiintymässä Helsingin kirjamessuilla: iloisesti tuikkivat silmät, karismaattinen olemus ja kiinnostavat puheet tekivät vaikutuksen. Colferin rinnalla kirjamessujen suomalaiset prosaistit alkoivat vaikuttaa keskimäärin umpitylsiltä. Kirjaa lukeva poika vakuuttaa romaanin olevan “tosi hyvä”. Uskon.

Ja toinen kiinnostava teos, Rajaniemen Kvanttivaras – ei ehkä ihan helpoimmasta päästä valittu. Lukija on niin keskittynyt kirjaansa, etten rohkene häiritä enempää. Kirjavalinta vaikuttaa kuitenkin lupaavalta: todennäköisesti tässä lukijassa on ainesta.

Sitten matka jatkuu luokan keskeltä:

Dan Brown: Murtamaton linnake + Ilkka Remes: Kirottu koodi

Rick Riordan: Hirviöiden meri + Anneli Kanto: Futistyttö 

Merja Jalo ja Marvi Jalo: Koiraystävä 5. Jesse vahtikoira + Seita Vuorela: Karikko

Kate Mosse: Krypta + Aleksi Delikouras: Nörtti

Dan Brownin kirja vaikuttaisi etenevän hieman takkuisasti. En ihmettele yhtään: Brownin maineessa juonivetoisten trillereiden kirjoittajana on paljon ilmaa. Täytyy jutella pojan kanssa myöhemmin, vaikka sitten kun kirja on luettu ja yrittää yhdessä miettiä, mikä voisi olla sopiva, ehkä hieman suoraviivaisemmin etenevä jännäri. Toisaalta Brownista voi olla hyötyäkin: kun palautan luokan kirjoittamat tarinat, voin ottaa esille ajatuksen kerronnan “hidastamisesta”. Brown menee siinä välillä hyvinkin pitkälle … Ilmeinen vastaus koukuttavaan jännäriin löytyy heti vierustoverilta. Silti haluaisin asettaa riman itselleni kirjallisuuden asiantuntijana korkeammalle: ei tarvita maisterin papereita siihen, että suosittelee pojille lukemiseksi Ilkka Remestä.

Havainnekuva luokasta oppilaiden lähdettyä.

Riordan taas, mutta nyt jo hieman edempänä Percy Jackson -sarjassa. Toistan itseäni oppilaalle: tämä löytyy koululta, kuten myös Kanen aikakirjat. “Oletko lukenut Punaisen pyramidin? Etkö? Tuolla se on hyllyssä, jos kiinnostaa.”

Seuraavana futistyttö (en näköjään laittanut ylös paperille muuta kuin sarjan nimen). Etenemme allekirjoittaneen epämukavuusalueelle: tyttöfutis ei kuulu ydinosaamiseni piiriin. Yritän sentään jotain osoittaakseni, että tämäkin lukija on merkityksellinen: “Sinähän pelasit itsekin jalkapalloa? Niin minä muistelinkin.” (minä mitään muista).

Seita Vuorelan Karikko on lukijalla lopuillaan. “Saatko sen vielä tällä tunnilla luettua?” minä kysyn. “Kerro sitten, mitä pidit.” Tunnin jälkeen tyttö on innoissaan: “Hyvä kirja, oli niin hurjaa kun paljastui että …” No, enpäs nyt spoilaa blogini mahdolliselle lukijalle. Kirjan lukenutta tyttöäkin kehotan malttamaan mielensä: paljon hauskempaa on, jos suosittelee kirjaa jollekin kaverille, ja sitten kun tämä on sen lukenut, voi yhdessä tuumailla ja vertailla lukukokemusta. Hän innostuu tästä, ja vaikuttaa siltä, että mielessä on jo joku kaveri, jolle kirjan voisi vinkata. “Koululta näitäkin löytyy”, totean.

* * *

Vieressä istuva lukee Koiratytöt-sarjaa. Olen aiemmin tätä sarjaa lukeneille suositellut joskus koiraklassikoita, kuten Jack Londonin Susikoiraa. Ehkä tällekin voisi – mutta nyt en osaa vielä sanoa, täytyy ensin selvittää minkälainen “koiratyttö” on kyseessä. Vakavuuden ja herkkyyden asteita näissä koira- ja/tai hevosfaneissa on niin monenlaisia.

Kate Mossen Krypta. ”Oletko lukenut ensimmäisen osan?” minä kysyn. “Kyllä.” Ja sitten tunnustan, että minä en ole. Pitäisiköhän vihdoinkin edes vilkaista: tuntuu siltä, että joka vuosi Mossen kirjoja lukee useampikin oppilas.

* * *

Lopuksi on vuorossa Aleksi Delikouras, tuo Jumalan lahja kaikille opettajille, jotka eivät löydä pojille mitään luettavaa. Jos joskus tapaan miehen niin kiitän ja kumarran (ellen jopa syvässä liikutuksen tilassani halaa häntä ja purskahda hysteeriseen itkuun). Nytkin kirjaa lukeva poika kertoo, että Nörtti on aivan parasta ja että hän haluaisi ostaa sen (!): “Missä näitä myydään?” Ystävällisesti neuvon kirjakaupan sijainnin ja mitä kirja luultavasti maksaa. Annan vinkinkin: jokin aika sitten Prismassa myytiin kirjaa vitosella, eli kannattaa katsella poistokoreja.  Yhden ässän salaan hihaani: opettajainhuoneessa minulla on jemmassa Nörtti-sarjan toinen osa! Kunhan poika saa kirjan luettua, yritän houkutella hänet lukemaan toisen kirjan heti perään, ihan vapaaehtoisesti. Saattaisi olla hänen elämänsä ensimmäinen vapaaehtoisesti luettu romaaninsa.

Ja lopuksi oikea laita:

Ilkka Remes: Hermes + J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Tuli + Rick Riordan: Labyrinttitaistelu

Reino Lehväslaiho: Viimeiseen mieheen + Gunnar Nordström: Stanley Cup kutsuu

Hauskaa, että Remeksen lukijat ovat valinneet eri kirjat. Toisessa ryhmässä oli kaksi Hermeksen valinnutta. (On muuten häiritsevän lähellä tuo kirjan nimi kirjailijan nimeä – sama, jos Penjami Lehto kirjoittaisi “Ehto”-nimisen romaani: “Oletko lukenut Lehdon Ehdon?”) Remes-kiintiöni tulee nykyään nopeasti täyteen, ja tokaisen oppilaalle vain jotakin latteaa “jännästä kirjasta”.

Ja kyllä, seuraava fantasian maailmaan uponnut nuori mies on nähnyt Harry Potter -elokuvat. Kirja on silti “hyvä”. Totean taas, että koko sarja löytyy koululta ja että Azkabanin vanki eli juuri se seuraava osa on mielestäni sarjan parhaimpia. Enkä edes valehtele, tällä kertaa ainakaan: toki äidinkielenopettajana joskus liikun harmaalla alueella motivoidessani hinnalla millä hyvänsä  nuoria kirjojen pariin.

* * *

Tuli on paksu teos. “Oletko lukenut sen ensimmäisen osan … en muista kirjan nimeä”, kysyn. “Piiri”, vastaa tyttö, “mä luin sen just.” Päätän tarkistaa, milloin kolmas osa suomennetaan: voin vinkata sitten kun ilmestyy. Trilogia tuntuu olevan tällä hetkellä kuuma. –  Riordanin lukijalle totean saman kuin edellisille. Hän vilkaiseekin taakseen, koska istuu kirjakaapin vieressä, ja siellähän ne riordanit lymyilevät.

Lehväslaihon lukijalle tekisi mieli letkauttaa kirjailijan tuotantoon liittyvä anekdootti “väärin kuulluista kirjan nimistä” (Lehväslaiholla on teos nimeltä Aunus palaa), mutta tietenkin jätän sanomatta. Vaikka luultavasti se kyllä uppoaisi vieressä istuvan lätkänpelaajan pukuhuonehuumorintajuun – kyllä, jäkikset rakastavat Nordströmin lätkäkirjoja. Oi Gunnar, Jumalan lahja sinäkin! Olen lukenut sarjasta kaksi kirjaa – en nyt muista, oliko niissä jokin ratkaiseva ero, tai sitten todellakin luin vahingossa saman kirjan kahteen kertaan.

* * *

Kaiken kaikkiaan tämä opetusryhmä vaikuttaa lupaavalta: osa ei kokemukseni mukaan tietenkään lue kirjojaan loppuun (lähinnä pojista), mutta kaikki ovat edes hieman kahlanneet sivuja läpi. Joka kerta, kun otetaan kirja lukuun, käytetään lukemiseen aikaa kolme oppituntia, jos vain on aikaa. Seuraavaksi tämä porukka lukee heti joulun jälkeen yhteisen kirjan (meidän koulussamme se on seiskoille Pasi Lönnin Hyppy syvyyteen) ja sitten kevättalvella koulun valikoimasta klassikkoteos. Luultavasti loppukeväästä on mahdollisuus lukea vielä neljäs kirja, mutta ei pakollisena. Lukuhaluttomille annan mahdollisuuden tehdä muuta …

Toki ennen kevättä tutustumme runouteen (ah!) niitä myös itse kirjoittaen, iloitsemme sarjakuvasta ja liikutumme draamasta. Vaan ei edetä niin pitkälle nyt.

Aamutunnin jälkeen on heti perään samanlainen lukutunti toiselle seiskaluokalle: taas kierros reilun kahdenkymmenen kirjan äärellä. Sitä en enää tänne referoi, vaan päätän raporttini tähän.

Lumeton maa, harmaata ja kosteaa: kovin on kaukainen ajatus valkeasta joulusta Etelä-Suomessa. Mutta ei lumi ole onneksi ainoa elementti joulutunnelmassa. Jos vain malttaa katsoa kaiken kaupallisen humun taakse ja ohittaa kimaltelevimmat joulupallokliseet, saattaa kohdata taikaa ja mysteerejä odottamattomissa paikoissa ja hetkissä. 

Mysteereistä kaunein on rakkaus, ja siitä kertoo Silenen runo, jossa näkökulma on Joulumuorin. Sen myötä Jäljen ääni toivottaa kaikille mahdollisille lukijoille Hyvää ja Tunnelmallista Joulua!

Joulumuorin rakkaus

 

Jokin hänessä muistutti minua
kesyttömyydestä, susista, lumihuippuisista
vuorista, tuntureista, joiden yli kulkee
kirkas Arcturus, Karhunvartija, vaan karhua
ei näy, se nukkuu lumipeitteen alla, siellä
missä sadut alkavat, missä taivas kohtaa maan,
siellä hän sanoo: ainoastaan talvi on todellinen,
rakkauteen ei tarvita Etelänristiä, meriruohoa
hiuksissa, vain kirkas lumi, niin kirkas, että
se melkein puhkaisee silmät, nuo silmät,
joita kukaan taiteilija ei koskaan voisi
todenmukaisesti maalata, olisi pakko pidätellä
kaikkea sitä hehkua, hän sanoi ja siksi minä jäin.

 

Silene Lehdon runo on julkaistu Sunnuntaisuomalaisessa 22.12.2013. Se löytyy myös Silenen omasta runoblogista Silenee ja oikenee.

Teoriassa askartelu on helppoa: jos osaa käyttää viivoitinta, saksia, paperileikkuria sekä pujottaa langan neulaan ja liimata, saa tehtyä melkein mitä tahansa paperista ja kartongista.

Siis ainakin teoriassa.

Tähän näkemykseen tukeutuen ryhdyin toimeen: kun oma sisko saa toisen runokirjansa julkaistuksi, mikäpä olisikaan hauskempi julkkarilahja kuin itse tehty tuotos. Päätin tehdä pelin, joka liittyisi Silenen ilmestyvään kokoelmaan Lumikin sydän (WSOY, 2014): lisäpotkua tuumalle antoi Tiimarin konkurssimyynti, josta löytyi tarkoitukseen hyvin sopivia papereita ja kartonkeja.

* * *

Tyhjästä en lähtenyt peliä ideoimaan. Syksyllä Jyväskylässä järjestettiin osana Keski-Suomen kirjailijoiden Uuden runouden koulu -hanketta työpaja, jonka hedelmällistä antia on viime kuukausina työstetty eteenpäin. Kehitteillä olevasta runopelistä on testausvaiheessa pari koeversiota – niiden pohjalta räätälöin yhden lisää, yksinkertaisesti valitsemalla osan pelin sanastosta Silenen kokoelmasta.

Ja mikäpä valitessa, kun kokoelman runoissa on hyödynnetty monenlaisia aineksia: on tekstejä Grimmin ja Andersenin saduista, kuningattarista ja sydämensiirroista, anatomeista ja ruumiinryöstäjistä, tohtori Frankensteinista ja Dersu Uzalasta –  ja jopa Nooan vaimosta arkin uumenissa. Yläkuvassa näkyvistä sanoista tuo sydän liittyy useampaankin runoon, esimerkiksi tähän:

Itsemurhaajan kotona oli ihmeellisen valoisaa,
peikonlehtien alla piileskeli kissa kuin sademetsässä.
Perhe oli pyytänyt saada hänen sydämensä:
se oli säilötty etanoliin, isoäidin vanhaan kurkkupurkkiin.
Siinä se nyt muljahteli, irtonainen lihas, vanhempien hääkuvan
oikealla puolella. Ei itsemurha ollut hänen sydämensä valinta,
he sanoivat. Hänen sydämensä kyllä tiesi, miten paljon
me rakastimme häntä.

Ja pussissa, näkymättömissä, on sana tulitikkutyttö – jonka perusongelmaan esitetään 2000-lukulainen näkökulma:

Mitä jos pieni tulitikkutyttö olisikin lämpimikseen
sytyttänyt jonkin rakennuksen palamaan?

Sanojen valikoiminen on hauskaa: en voi olla miettimättä, että miltäköhän runoilijasta tuntuu, kun hän peliä pelatessaan joutuu sijoittamaan monet kokoelman viimeistelyvaiheessa kovin merkityksellisiksi kasvaneet sanat uusiin yhteyksiin.

* * *

Sanastoon minulla kuluu vain murto-osa aikaa siitä, minkä pelilaatikon ja sen konkreettisen sisällön tekeminen vaatii. Hölmöyksissäni (aloittelija!) teen ensin laatikon. Vasta kun sisältökin alkaa muutamaa iltaa myöhemmin olla jo melko pitkälle työstetty, tajuan, että laatikko on hivenen liian pieni. Onneksi niin seinissä kuin kannessakin on hieman joustovaraa.

Muitakin käytännön pulmia tulee vastaan: varsinkin vaaleanpunainen helmiäiskartonki on ohuudestaan huolimatta herkästi murtuvaa. Taitokset eivät tahdo onnistua, vaan ensin on liimailtava lisää pahvinpalasia, jotta laatikon sisälle asetettavan lokerikon seinistä tulee paksumpia. Siten paperi kestää paremmin taitekohdan.

Ja kun lokerikon seiniä vahvistaa, silloin myös niiden sisätila pienenee – niinpä joudunkin tekemään peliin tarvittavista korteista uudet versiot, jotka ovat läpimitaltaan pari kolme milliä kapeammat. Siihen ei onneksi mene kauan aikaa, printtaan vain uudet tarra-arkit teksteineen, liimaan ne pahville – ja sitten vain heiluttamaan paperileikkuria.

Mutta tulee matkan varrella onnistumisen elämyksiäkin. Erityisen ilahtunut olen kannen sisäpuolesta: vaaleanpunainen sydän näyttää hienolta glitter-kiiltoista mustaa paperia vasten. Ja vaikka en ole tuosta muovisesta glitter-paperista aivan järin innostunut (joku luomumatsku olisi ollut ehkä tyylikkäämpi ratkaisu), on siitä helppo muotoilla laatikon reunoihin tavallista kartonkia kestävämmät vahvikkeet.

* * *

Pelissä säännöt ovat tietysti oleelliset. Tämä  on ensimmäinen kerta, kun uuden runopelin säännöt kirjoitetaan paperille edes jonkinlaisessa muodossa. Samalla täytyy muistaa, että ne ovat kuitenkin vain YRITYS tai EHDOTUS säännöiksi, sillä pelin kehittely on vielä kesken.

Luultavasti jossain vaiheessa – kun peli on lähempänä lopullista muotoaan – kerron pelin ideasta ja toimintaperiaatteista enemmän tässäkin blogissa. Pahoin kuitenkin pelkään, että vielä tulevaksi jouluksi se ei ehdi markkinoille runoilusta ja sanapeleistä innostuneiden ykköslahjatoiveeksi. Vaan ehkäpä vuonna 2015 …

Peli alkaa olla valmis. Lisään laatikkoon vielä neljä näkösuojaksi taiteltua hopeanharmaata kartonkia. On tärkeää, etteivät omat sanat ole muiden pelaajien näkösällä – varsinkaan, kun joukossa on niinkin hieno ja monimerkityksisyydessään lähes tyrmäävä labyrintti!

Sääntökirjan kanteen kirjoitan lainauksen Silenen kokoelman nimirunosta Lumikin sydän:

Kuningattarella ei ole nimeä.
Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen.

* * *

Lopuksi ompelen käsin (eipä ole tullut vähään aikaan ommeltua …) kiiltelevään ja mukavan pehmeään samettikankaaseen kaksi saumaa, käännän sen ympäri – ja sanapussi on valmis. Pussista tulee kooltaan aika reilu, mutta parempi niin. Sekaan voi joskus laittaa täydennykseksi lisää sanoja, jos ja kun pelin nykyinen sanasto alkaa tuntua kuluneelta.

Sanaston etsimistä varten minulla on ollut käytössäni ainoastaan PDF-tiedosto kokoelman taittoversiosta. Mutta kun ajan Helsinkiin Silenen kirjan julkkareihin, runopeli pääsee vihdoinkin oikeaan seuraan! Toivottavasti se toimii käytännössäkin: Lumikin sydän EDITIONia kun ei ole testipelailtu kertaakaan.

Julkkarihumussa unohdan tyystin ottaa kuvat pelistä. Onneksi Jukka lähetti muutaman tätä postausta varten.

* * *

Kirjablogeissa kirjoitetaan kovin vähän runokokoelmista, mutta joitakin postauksia sentään  löysin Silenen edellisestä kokoelmasta, siis esikoisesta Hän lähti valaiden matkaan (WSOY, 2011). Niihin on toistaiseksi turvauduttava, kun harkitsee tähän runoilijaan tutustumista, sillä Lumikin sydämestä kukaan ei ole vielä ennättänyt kirjoittaa. Valaiden matkaan ovat lähteneet ainakin seuraavat blogit:

Preivi (18.7.2011)

Lukemisen kartasto (8.5.2012)

Tarinauttisen hämärän hetket (13.11.2012)

Erjan lukupäiväkirja (24.7.2011)

Pihin naisen elämää (12.12.2012)

Tahaton lueskelija (5.8.2013)

Hymyilevä eläkeläinen (15.9.2011)

Onko kaunosieluista kyborgeiksi? (22.6.2012)

Ja koska tämä oli Jäljen äänen ensimmäinen postaus tänä vuonna (vetoan runopelin suunnitteluun ja askartelukiireisiini …), toivotan kaikille lukijoille hyvää Runovuotta 2014!

Kustantaja.
Kustantamo.
Kustantaminen.

Kieltämättä sanan alussa on jokseenkin ei-korkeakirjallinen kaiku.  On helppo kuvitella, että jos kielihistorialliset kehitysvaiheet olisivat edenneet hieman toisella tapaa, kustantamo saattaisikin merkitä nykykielessämme tuota rakasta huojennuksen huonetta, pikkulaa, pihan perää – tai arkisesti sanottuna vessaa. 

Tämä kahtalainen merkitysten leikki tulee mieleen, kun astuu sisään jyväskyläläisen kulttuurikapakan Vakiopaineen saniteettitiloihin. Viime syksystä saakka seiniä ovat – niin naisten kuin miesten puolella – koristaneet asiakkaiden lähettämät runot. Kustannuskynnys (siis nyt viittaan noihin runoihin) vaikuttaisi teksteistä päätellen olevan melko matala. Tuskinpa 99 prosenttia joutuu hylätyiksi, kuten virallisissa kustantamoissa.

Toisaalta on hyväkin, että illanvietoissa toisinaan korkealentoisiksi yltyvistä keskusteluista pääsee välillä huojentumaan arkisempien ajatusten pariin. Koko kansan kustantamoon, Vakkarin runohuoneeseen.

* * *

Syväluotaava kritiikki tuskin on vessarunojen kohdalla paikallaan, sillä vaikka tekstien joukossa on selvästi tarkkaan harkittujakin runoja, useat ovat luonteeltaan hetken perhosia, nopeasti kirjoitettuja tuokiomietelmiä, jotka on tarkoitettu luettaviksi ensisijaisesti kustannustoimituksen aikana. Tai siis – nyt alan sekoilla tässä terminologiassa – silloin kun vessassa tehdään sitä, mitä sinne on menty tekemään.

Tietokoneen kliininen näyttö on kovin vajavainen käyttöliittymä vessarunojen esittelemiseen: aito ympäristö tuoksuineen ja sattumanvaraisine kohtaamisineen muun runoyleisön kanssa puuttuu. Ja sisällöllisesti monet runoista ovat sen henkisiä (virtsaamiseen ja ulostamiseen liittyviä), että niiden oivaltavuus voi paljastua ainoastaan paikassa, jossa kokemuksellisuuskin on vahvimmin läsnä. Hauska esimerkki sellaisesta on Anonyymi-Annelin kirjoittama Haiku naistenvessalle.  Siinä tuodaan kolmella repliikillä esille vessaan jonottavan runon puhujan rehellinen ja samalla koskettava ajatuskulku: kovassa hädässäkin hän on valmis sanomaan jotakin positiivista: “Olet jo kaunis!”

Toisaalta tuo tekstien tilannesidonnaisuuden ilmeisyys myös turhauttaa: vessassa lukisi mielellään muitakin kuin vessa-aiheisia runoja. Lisää kaipaisi yllättäviä rinnastuksia – vaikkapa jokin romanttinen luontokuvaus johdattaisi ajatukset mukavasti sfääreihin samalla kun tyhjentäisi rakkoaan.

* * *

Vakkarin vessan punaisissa, tägeillä kirjailluissa seinissä on oma tunnelmansa. Kauniiksi en niitä silti luonnehtisi. Kokonaisvaikutelman boheemiutta lisää runoarkkien ripustus: ne on läiskitty sinne tänne ikään kuin fiilispohjalta. Silloinkin, kun runo on hyvin lyhyt, se on asetettu näkyville kokonaiselle A4-arkille.

Runsas valkoinen tila toki luo tekstien ympärille tyhjyyttä, josta lukija voi ammentaa mielikuvituksensa voimin lisää merkityksiä, mutta silti en pidä ratkaisua täysin onnistuneena. Turhan valkoisen paperin määrä seinillä tekee vessasta rauhattoman tilakokemuksen, mikä alkaa häiritä runokokemusta – ja muidenkin tarpeiden tyydyttämistä.

Varsinkin, jos on tullut nautittua runsaammin alkoholia (jolloin molemmat em. tapahtumat ovat itsessäänkin jo riittävän haasteellisia toimintoja).

Osan vanhemmista runoista voisikin niputtaa tiiviimpään muotoon, runokollaaseiksi, ja laittaa selkeämmin jollekin tietylle seinälle. Tällöin osaisi paremmin etsiä katseellaan ne tuoreimmat, vielä isoina arkkeina lepattavat tekstit.

* * *

Toki onhan runsaassa paperin käyttämisessä eräs hyvä puoli. Nurkan hämärässä katse osuu nimimerkin Stanislove Lempi kirjoittamaan runoon, jossa puhujan alavireinen tila konkretisoituu (sanan varsinaisessa merkityksessä) toisinaan vessakäynnillä ilmentyvään ongelmaan:

Vaajakoskella
kun kello on yli kymmenen
ja vessapaperi loppu
Ei paljoo naurata

No ei naurata, ei. Mutta Vakkarin vessassa tilanteeseen löytyy apu läheltä: jos vessapaperi on loppu, niin lisää löytyy seiniltä.

* * *

Vakkarin runohuoneisiin voi tutustua paitsi paikan päällä (Kauppakatu 6, Jyväskylä) niin myös selailemalla Vakiopaineen Facebook-sivuja täällä.

Vaikka ehkäpä monelle Jäljen äänen lukijalle jo tässäkin jutussa on kylliksi pureskeltavaa …

Tänä keväänä Jyväskylässä ei järjestetä kirjamessuja. Harmi. Mutta kun katsoo tämän vuoden Vanhan Kirjan Talven ohjelmaa, tuntuu siltä, että messujen hiipuminen on ikään kuin elävöittänyt Jyväskylän kaupunginkirjastolla järjestettävää tapahtumaa. Tilausta kirjallisuustapahtumalle Jyväskylän kokoisessa kaupungissa on: ralli- ja lätkäinnostus ei vielä ole täysin tukahduttanut sivistystä.

* * *

Perjantaina 7.2. ohjelma alkaa jo kolmelta. Oikeastaan hyvä niin, sillä jos lähden töistä aiemmin, ennätän käydä seuraamassa Katja Kontturin esitystä Don Rosan sarjakuvista sekä kuunnella vielä Tero Tähtisen haastattelun hänen esseekokoelmastaan Virginian hiukset, esseitä havahtumisesta (Savukeidas). Heti sen jälkeen neljältä hakemaan poikaa hoidosta …

Mutta kunhan saan lapsenvahdin järjestymään, niin illaksi takaisin: Ville Hytösen uutuus Sotaraamattu (Siltala) kiinnostaa. Viimeksi olenkin lukenut Hytöseltä hänen kirjoittamansa ja Matti Pikkujämsän kuvittaman lastenkirjan Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi, 2013), jota olin itsekin valitsemassa Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Oletan, että Sotaraamattu on jokseenkin erilainen teos …

Ja heti sen jälkeen kulman taakse Vakiopaineeseen, jossa runoklubin kattaus on sellainen, että kaikki syyt sen väliin jättämisessä olisivat tekosyitä. Samalla voi tietysti tarkistaa, onko Vakkarin runohuoneeseen tullut uusia seinätekstejä. Mikäli ilta on pitkä ja antoisa, niitä tulee luultavasti käytyä katsomassa monen monta kertaa …

* * *

Tässä vielä perjantain ohjelma, klikkaa suuremmaksi:

* * *

Seuraavana päivänä olisi kiinnostava Vuoden kirjateko -palkinnon julkistaminen klo 11.00, mutta epäilen, että siihen en ennätä. Tähtään puolille päiville: haluaisin kovasti nähdä, millaisia kirjailijoita ovat Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa. Blogien kautta on ehkä tullut pari kertaa kommentoitua tai osallistuttua samaan kommenttiketjuun jonkun toisen blogissa, vaan en muista koskaan nähneeni livenä.

Toisaalta puoli yhdeltä olisi kahvila Novellissa Laura-Kristiina Moilasen ja Minna Mäkisen teoksen Yhteisöllisyyden perintö (SKS) esittelyä. Hmmm … joutuuko näinkin pienessä tapahtumassa tekemään poissulkevia valintoja?

Klo 13.oo minulla on oma osuus, jossa puhun kirjablogeista utena toimijana kirjallisuuden kentässä. Täytyy yrittää keksiä jotakin omaakin sanottavaa eikä turvautua vain Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen mainioon Rivien välissä -kirjaan. Onneksi blogit ovat niin laajamuotoinen ilmiö, että eiköhän tuo jollakin tavalla onnistu.

Sen jälkeen riippuukin kotopuolen tilanteesta, mitä ja miten pitkään voi jäädä kirjallisuutta ihmettelemään. Virpi Hämeen-Anttila esittelee Marionetit-kirjaansa samaan aikaan kuin on oma esitykseni, joten hän jää väliin automaattisesti. Riitta Seppälän ja Mikko-Olavi Seppälän Aale Tynni -teos on varmasti kiinnostava, mutta jostain syystä en ole itse henkilökohtaisesti jaksanut innostua viime aikoina elämäkertakirjallisuudesta.

Hyvää ohjelmaa aihetta harrastaville tarjoaa aivan varmasti Suomen dekkariseura 14-16 sekä itseänikin kovasti kiinnostava Osuuskumma, jonka isännöimä Steampunk-paneelikeskustelu on 16.00-17.00.

* * *

Lauantain ohjelma kokonaisuudessaan:

* * *

Toki paikan päällä voi sijoittaa roponsa vanhoihin ja uusiin kirjoihin, tutustua ex libriksiin ja muihin keräilyharrastuksiin, tavata mahdollisesti tuttujakin.

Vaikuttaa lupaavalta.

Tapahtuman nettisivut löytyvät täältä: Vanhan Kirjan Talvi.

Tämä on niin mainio juttu, että tuntuu aivan välttämättömältä  jakaa se  Jäljen äänessäkin. Alkuperäisen tekstin olen kirjoittanut Luutii-blogiin. Kyse on nuoren lauluntekijän raikkaista Eino Leino -tulkinnoista. Sitaatti Luutiin jutusta ja lopussa linkki koko juttuun:

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Nicolas Kivilinnan tekemiä ja hänen itsensä esittämiä Leino-sävellyksiä, innostuin niistä heti: nuori lauluntekijä välttää pateettisuuden vaarat ja hylkää Eino Leinoon liittyvän kulttuuurisen painolastin. Tuntuu siltä, että Kivilinna on jättänyt Vesa-Matti Loirin levytykset kuuntelematta. Alkuperäisille teksteille luonteenomainen keveys tuodaan esille popmusiikista ammentamalla, ei taide- ja kansanmusiikin keinoin, kuten monissa tunnetuissa Leino-tulkinnoissa.

Kivilinnan viime vuonna julkaistu Eino Leino -EP (Joteskii Groteskii, 2013) on saanut innostunutta vastaanottoa niin musiikki- kuin kirjallisuuspiireissä, mutta kovin vähän siitä on silti kirjoitettu. Huvittavaa on myös ollut huomata, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on, kun alkaa puhua tutuille tuoreista Leino-levytyksistä: “Ai onko se joku nuori Loiri vai? Kuule niitä sai kuunnella ihan tarpeeksi jo lapsena!”

Ei, mistään sellaisesta ei nyt todellakaan ole kyse. Ennen kuin jatkan pidemmälle, toivoisin, että mahdollinen lukija kävisi ensin kuuntelemassa artistin itsensä Youtubeen lataaman kappaleen Rauhattoman rukous:

Nicolas Kivilinna: Rauhattoman rukous

Rauhattoman rukous on julkaistu kokoelmassa Hiihtäjän virsiä (1900). Se kuuluu runoihin, joita aina silloin tällöin etsin kirjahyllystä ja luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kivilinna on tehnyt rukouksesta reipastempoisen laulun, jossa ujostelematta tartutaan suuriin säkeisiin.

Kokonaisuudessaan jutun voi lukea täällä. Kannattaa vilkaista, miksi olen niin kovin innostunut tästä!

Isä ja poika, yhteinen lukuhetki. Kuva on otettu viisi vuotta sitten: nuorempi poikani on siinä arviolta kymmenen kuukauden ikäinen. Ikuistettu hetki on erityislaatuinen, sillä kovinkaan paljon muita kuvia lukutuokioistamme vuosien varrelta en löytänyt. En, vaikka niitä on ollut lukuisia. Tai kaiketi juuri siksi: kaikkein arkisimpia tapahtumia ei tule kuvattua.

* * *

Sunnuntaina luimme loppuun J. K. Rowlingin klassikon Harry Potter ja viisasten kivi. Minulle kerta oli kolmas: tutustuin aikoinaan Potteriin sen ilmestyttyä suomeksi, toisen kerran luin kirjan pari kolme vuotta myöhemmin silloin alle kouluikäiselle esikoiselleni ja nyt kolmentoista vuoden kuluttua kuopukselle. Välillä tuntuikin siltä, kuin vierelläni olisi istunut kaksi kuusivuotiasta poikaa – niin vahvasti palautui mieleen esikoisen eläytyminen tarinaan vuosia sitten. Hagridin saapuminen Harryn jästiperheen luokse, Irvetan holvit, asemalaituri, junamatka Tylypahkan linnaan, Lajitteluhattu, huispaus, kolmipäinen koira  …

“Lue vielä, ei minua väsytä, lue vielä vähän, minä ihan varmasti jaksan herätä aamulla ja puen heti kaikki vaatteet, kyllä me ehditään ajoissa hoitoon ja sinä töihin, lue vielä, kiltti …”

Mutta tietenkään en lue. En niinkään sen vuoksi, että kello on jo aivan liikaa, vaan siksi, että mahtavinta tällaisissa tarinoissa on jättää kirja pöydälle, nukkua yön yli ja odottaa seuraavaan iltaan saakka. Odotus ruokkii mielikuvitusta: päivän mittaan mieli palaa velhokouluun monta kertaa ja aprikoi, mitä juonenkäänteitä mahtaakaan olla luvassa. Kun sitten ennen nukkumaanmenoa vihdoin avataan kirja ja palataan takaisin velhokouluun, jännitys väreilee taikana ilmassa.

* * *

Nyt kun Viisasten kivi on luettu, maailmassa on taas yksi uusi Harry Potter -fani. Olen saanut kuunnella viime päivinä spekulaatioita siitä, ketkä päiväkodin lapsista olisivat luihuisia ja ketkä rohkelikkoja. Suunnilleen kaikki pojat ovat rohkelikkoja – paitsi jos jonkun kanssa on tullut riitaa, niin sinä päivänä hänet luokitellaan luihuiseksi. Tytöt on hankalammin määriteltävissä (fiksu poika, alkaa selvästi oppia jotakin elämästä), heidän kohdallaan sijoittelulla ei vaikuta olevan mitään vakaata perustaa.

Tarinan loputtua myös shakki  kiinnostaa. Nuori mies on täysin varma siitä, että hän on vähintään Ronin tasoinen pelaaja tai ehkä jopa yhtä hyvä kuin McGarmiwa tai Dumbledore. Vaikka ei osaa kunnolla edes sääntöjä. Valitettavasti isä on mukavuudenhaluinen ja lupaa kaivaa laudan nappuloineen esille vasta joskus myöhemmin. Päädymme pelaamaan Yatzya – siinä mahdollisuudet voittoon ovat tasan. Kerron, että luultavasti velhot käyttävät pelejä pelatessaan sellaisia noppia, joita ei voi taikoa. Pelissähän ei olisi mitään mieltä, jos nopat aina pyörähtäisivät toivotunlaisiksi.

Pyynnöistä huolimatta en kuitenkaan ala lukea ääneen kirjasarjan toista osaa, Salaisuuksien kammiota. Säästellään sitä vielä jonkin aikaa: alle kouluikäiselle ääneen luettuna soveltuvat Potter-kirjat loppuvat mielestäni kolmanteen osaan, Azkabanin vankiin. Sekin on aika pelottava ankeuttajineen, mutta onneksi ääneen lukiessaan voi hyppiä rivejä yli. Neljännessä osassa teosten maailma alkaa muuttua huomattavasti synkemmäksi.

Luetun kirjan synnyttämään lohikäärme-innostukseen tarttuen esittelen kirjahyllystä yhden fantasiakirjallisuuden klassikoista: Tolkienin Hobitin. – Ja kohta poika tutkii kirjan välissä olevaa kartta-sivua, miettii miten pitkiä kääpiöt ovat verrattuna ihmisiin, miten pitkiä hobitit. Odottamaton matka voi alkaa.

* * *

Lapselle ääneen lukeminen ei ole tärkeää pelkästään kielellisen kehityksen ja mielikuvituksen rikastuttamisen kannalta. Läsnä ovat läheisyys, lämpö ja yhteisen kokemuksen jakaminen:  lukuhetki on lapselle turvallinen tila, jossa hän yhdessä aikuisen kanssa voi jäsentää maailmaa ja elämää, luoda ajatuksissaan uuttakin. Muistan itse omasta lapsuudestani, kuinka iltaisin kuuntelin vuoteessani äitiäni tai isääni lukemassa minulle – ja kuinka unen lähestyessä ajatus alkoi harhautua enkä jaksanut enää seurata itse tarinaa. Kuuntelin vain tuttua ääntä: aivan lähellä, rauhoittava ja turvallinen, hyvä.

Hieman haikeana ajattelen, että jo parin vuoden kuluttua poikani alkaa lukea itsekseen. Yhteiset lukuhetket ovat ohi. Ja siitä joitakin vuosia myöhemmin hän ei enää tule niin luontevasti kainaloon, vaan kasvaa isoksi miehenaluksi, pitää etäisyyttä. Pelaillaan ja touhutaan, katsotaan yhdessä elokuvia ja jutellaan kaikista mahdollisista asioista – mutta isän ja pojan yhteisten lukuhetkien läheisyyttä ja intensiteettiä ei voi enää tavoittaa.

Niin on käynyt juuri nyt ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan esikoiseni kanssa. Silti uskon, että vaikka muistikuvat vuosia sitten koetuista yhteisistä lukuhetkistä ovat hämärtyneet, niiden synnyttämä taika ei ole kadonnut minnekään. Sen huomaa siitä, että vaikka välillä on vaikea puhua ongelmista aikuistuvan nuoren kanssa, keskustelun siirtyessä kirjallisuuteen (elokuvaan, taiteeseen, musiikkiin) tai yleisemminkin mahdollisten maailmojen pariin, yhteys löytyy. Eikä pelkästään siinä hetkessä, vaan ainakin toisinaan tuntuu siltä, että se avautuu samanaikaisesti vuosien taakse ja tuo jollakin tiedostamattomalla tavalla läsnäoleviksi niitä tuntemuksia, kun luimme yhdessä sellaisia kirjoja kuin Grimmin sadut, Taikatalvi, IKJ, Veljeni Leijonamieli, Harry Potter …

Jälki yhdessä koetuista seikkailuista kirjan maailmaan säilyy vahvana. Se on aarre.

* * *

Bilbo on lähtenyt matkalleen kääpiöiden ja Gandalfin kanssa. Mukana tallustelen minä ja poikani. Tunnen hyvin tien: tämäkin reissu tuli tehtyä myös esikoiseni kanssa aikoinaan, ja itse kuljin sen ensimmäistä kertaa samanikäisenä joskus 70-luvun lopulla, äitini ja isäni kanssa. Myöhemmin luin kirjan itse, parikin kertaa. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että kaikkea en ole vielä kokenut: matkan luonne riippuu aina seurasta.

Kun peikot aikovat tehdä vangitsemistaan kääpiöistä soosia, pieni kuulijani painautuu minua vasten ja pidättää hengitystään. Onneksi Gandalf tulee – jännitin itsekin niin, että unohdin pian saapuvan pelastuksen – ja seurue pääsee pinteestä. Seuraavaksi löydetään peikkojen luola ja sinne kerätty ryöstösaalis. Itse sivuuttaisin episodin nopeasti, mutta poika on siitä kiinnostunut. “Paljonkohan siellä on niitä kolikoita?” “Onko ne kultaa?” “Mitä niillä voisi ostaa?” – Tolkienin hieno tarina paljastuu yllättävän puuttelliseksi tältä osin: jos kerran joku löytää rahaa, niin tokihan hän suunnilleen arvioi sen määrän ja alkaa miettiä rahalle käyttökohteita! Pohdittuamme asiaa jonkin aikaa jatkamme kohti Rivendelliä. 

* * *

Poikien lukuharrastuksen hiipumisesta ollaan nykyisin kovasti huolissaan. Kasvattajana tunnustan monet heikkouteni (en ala luetella) mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: tässä perheessä isä lukee pojalleen.

On hyvä osoittaa, että lukeminen on myös miesten juttu.

Ja on tärkeää lukea ääneen omalle lapselle. Se antaa paljon kummallekin, kantaa elämässä pitkälle.

On aika päättää blogitauko. Sen voi tehdä mukavan huomaamattomasti nyt kesäkuussa, kun ihmiset seuraavat blogeja hyvin laiskasti. Ehkä laiskuutta voi kunnioittaa blogisti itsekin: yritän pitää jutut lyhyinä.

* * *

Muutama vuosi sitten perustettu Mahdollisen kirjallisuuden seura (MKS) julkaisi viime kuussa verkkoantologian Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta. ”Kokeellinen proosa? Ihan niin kuin kokeellisessa runoudessa ei olisi jo tarpeeksi kestämistä”, saattaa joku lukija tässä vaiheessa huokaista. Ei pidä kuitenkaan liikaa tarttua etuliitteeseen, jolla on enemmän  välinearvoa kuin terminologista todistusvoimaa. Etuliitteenä ”kokeellisuus” kyseenalaistaa ja haastaa kirjoittamisen ja lukemisen vakiintuneita käytänteitä, muodostaa vaihtoehtoisia tekstikäsityksiä ja ehdottaa uusia tulkintatapoja. Mutta mitään vakiintunutta määritelmää proosan kokeellisuudelle tuskin on olemassa.

Yllättävää kyllä, sellaista ei yritetä muotoilla MKS:n julkaiseman antologian esipuheessakaan. Voisi kuvitella, että kokeellisuutta pohdiskeleva kirjoituskokoelma ei tyydy pyyhkimään pölyjä vanhan päältä vaan ottaa raipan käteen ja ruoskii koko genreä. Kokeellisuudella on tapana manifestoitua – mutta ehkä sellainen ei sovi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran henkeen. Tarkka määritteleminen ei luo mahdollisuuksia vaan rajaa niitä.

* * *

Jos antologiasta pitäisi valita yksi testi maistiaisiksi, niin suosittelisin Hannu Luntialan esseetä Paluu Jyrki Pellisen kokeellisen proosan lähteille. Ja jos laiskottaa, riittää kun lukee alunkin. Tekstin otsikko on huono, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä: essee itsessään on kertomus lukemisesta ja taipuu hyvin anekdootiksi. Luntiala kertoo hullaantuneensa nuorena Peliisen runoista lähes vaarallisella tavalla – kaikki muu alkoi menettää merkityksensä, hämärtyä. Oli vain Pellisen runoteos:

Tavasin Jyrki Pellisen 300-sivuisen antologian kahden kuukauden aikana yhdeksään kertaan. Yhdeksännen matkani jälkeen, alkukesästä 1984, jokin sisälläni vihjaisi: nyt on syytä lopettaa.

Luntiala ei uskalla lukea Pellisen kirjoja kymmeniin vuosiin. Sitten hän viimein lainaa kaikki Pellisen proosateokset ja rohkaistuu kohtaamaan Pellisen tekstit uudelleen. – Jokin kuvauksessa hurmaa: ehkä jopa se, että Luntiala on Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja. En voi olla ajattelematta, miten joku, joka tekee työuransa byrokraattina ihmisten identiteettejä vaalien, on täysin menettänyt sielunsa Jyrki Pellisen runoille. Mystinen paikka, jossa minuuksien numerosarjoja haudotaan, tuntuu jotenkin lämpimältä, inhimilliseltä. Kaunista.

* * *

Väistämättäkin kokeellisuus kuuluu marginaaliin. Antologian esseissä pureudutaan kirjailijoihin, joiden teoksia ei näy vuoden myydyimpien kotimaisten kirjojen joukossa. Hans Selo, Jaakko-Ylijuonikas, Kalevi Seilonen, Keijo Virtanen …

Itse olen ihastunut kokeellisuus–sanaan sisältyvästä ajatuksesta jonkinlaisen ”kokeen” tai ”yrityksen” suorittamisesta: kokeellinen kirjallisuus ottaa riskejä, hyväksyy epäonnistumisen mahdollisuuden. Ja todennäköisesti myös välillä epäonnistuukin – itse asiassa ajatus pieleen menemisen mahdollisuudesta pitäisi olla kokeellisen kirjallisuuden jonkinlainen edellytys.

Ongelmaksi tietysti muodostuu, miten ja kuka tuon onnistumisen/epäonnistumisen tulkitsee. Kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Aika?

* * *

Palaan valtavirtaproosasta erottautuvaan kirjoittamiseen pian: luvussa on Antti Salmisen kokeellinen proosateos Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).

RUNON KÄYTTÖOHJE

1. Turvallisuusohjeet

1. Lue käyttöohje huolellisesti ennen runon käyttöönottoa ja säilytä se myöhempää tarvetta varten.

2. Käytä runoa vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen.

3. Lapset sekä henkilöt, jotka ovat henkisesti rajoitteisia tai joilla ei ole riittävästi tietoa tai kokemusta runon käytöstä, voivat käyttää tätä runoa vain, mikäli käyttö tapahtuu heidän turvallisuudestaan vastaavan henkilön valvonnassa tai tämä henkilö on opettanut heitä käyttämään runoa turvallisella tavalla ja tiedostamaan käyttöön mahdollisesti liittyvät riskit.

4. Valvo, etteivät lapset leiki runolla. Lapset eivät välttämättä ymmärrä tai osaa arvioida mahdollisia vaaroja. Opeta lapsia käyttämään runoja vastuullisesti.

5. Säilytä runoa lasten ja lemmikkieläimien ulottumattomissa.

6. Säilytä runoa kuivassa ja lämpimässä tilassa.

7. Älä sijoita runoa keittolevylle tai keittolevyn, avotulen tai muun lämmönlähteen läheisyyteen.

8. Älä koske runoon märin tai kostein käsin. Runoa käsitellessäsi varo sen teräviä reunoja.

9. Jos runoa käytetään muuhun kuin sen alkuperäiseen tarkoitukseen tai käyttöohjeen vastaisesti, runon käyttäjä kantaa täyden vastuun mahdollisista seurauksista. Tällöin takuu ei kata runolle, sen käyttäjälle tai muulle kohteelle mahdollisesti aiheutuneita vaurioita.

10. Runossa on voimassa olevan lain mukainen raaka-aine- ja valmistusvirhetakuu. Jos huomaat takuuaikana runossa puutteita tai teknisiä vikoja, lopeta sen käyttö välittömästi ja toimita runo liikkeeseen, josta se on ostettu. Liitä päivätty ostokuitti mahdollisen tuotevalituksen yhteyteen.

* * * * * * * * * * * * * * *

Nämä turvallisuusohjeet on kirjoitettu kolmen tekstin innoittamana:

1. Mervi Kantokorven kirjoitus Mitä lukijan tulee tietää (runouslehti Jano #2)

2. Venäläisen avantgarden manifestit, toim. Tomi Huttunen (Poesia, 2014)

3.  OBH Nordica -kotiparturilaitteen käyttöohje (Type 5536)

- Ohjeet otettu lähes sellaisenaan, hieman muokaten, tuosta viimeksi mainitusta tekstistä.

# 1 Homunculus vaatehuoneessa

Sukkalaatikossani on alruunan siemeniä. Ei kovin monta, mutta riittävästi muutaman homunculuksen (pieni ihmisen kaltainen olento) kasvattamiseen. Ajatus niiden idättämisestä houkuttaa silloin tällöin. Valitettavasti alruuna ei talvehdi näin pohjoisessa. Noitakasviharrastajilta olen kuullut, että kunnollisen juurakon kehittymiseen menee kolmekin vuotta. Sinä aikana lehtiä tulee nyppiä ja kastelua sopivasti rajoittaa, jotta kasvu ei kohdistu liikaa pelkkään varteen. Lisäksi pitää huomioida tähtimerkit ja kuun vaiheet. Muuten juuri jää pelkäksi porkkanaksi.

Antti Salmisen romaanissa Lomonosovin moottori (Poesia, 2014) kuvatulla Novaja Zemljan salaperäisellä tutkimusasemalla kasvatetaan pikkuihmisiä, joita kutsutaan homonculeiksi. Kirjan eräältä sivulta löytyy kuva ihmisvartaloisesta alruunan juuresta. Raajat erottuvat hyvin. Miespuolisessa velhojuuressa on enemmän voimaa, ja yksi haaroista voisikin olla penis, mutta epäselvästä kuvasta ei voi olla varma.

Kasvikuva kirjassa on kuitenkin vain tunnelmointia. Tutkimusasemalla pikkuihmisiä kasvatetaan väkevässä hevosenlannassa. Alruunasta ei puhuta mitään. Alkemistit harrastivat aikoinaan samaa – romaanissa onkin katkelma Paracelsuksen ohjeesta, jossa kehotetaan asettelemaan miehen siemen ”hermeettisesti sinetöityyn astiaan, joka haudataan hevosen lantaan 40 päiväksi”:

Lanta on tarpeen ”magnetisoida”. Tänä aikana Se alkaa elää ja liikkua, ja ajanjakson loppupuolella Se alkaa ottaa ihmisen muotoa, mutta Se on vielä läpinäkyvä ja ruumiiton. Sitä täytyy syöttää päivittäin vispilöidyllä ja suodatetulla verellä. Jos lannan lämpötila saadaan pidettyä oikeana, ja näitä ohjeita noudatetaan, Se kasvaa ihmislapsen kaltaiseksi, tosin paljon pienemmäksi.

Kuitenkin itse suosisin homunculuksen valmistuksessa alruunaa. Legendan mukaan Jumala loi Adamin sen juuren avulla. Ensimmäinen ihminen tehtiin maasta – luontevaa oli hyödyntää luomistyössä kasvikunnasta löytyvää välittäjää, ihmishahmoista mandragoraa!

Pohdiskelen tätä mielessäni silloin tällöin aamuisin, kun valitsen laatikosta yhden mustan sukan vasempaan ja yhden suunnilleen samanlaisen oikeaan jalkaan. Laatikon pohjalla olevista siemenistä tarttuu niihin juurevaa, muinaista energiaa: herätessäni uuteen päivään luon itseni uudelleen – viimeistään kun laitan sukat jalkaan.

# 4 Tekstin läsnäolo

On huomioitava fragmentti-käsitteen luonne kirjallisuudessa. Fragmentti ei ole mikä tahansa teksti, sillä se sisältää ajatuksen laajemmasta kokonaisuudesta, josta se on irrotettu ja joka on tulkittavissa sen ympärille. Se on siis äärimmäisen produktiivinen fiktion väline – toki produktiivisuus edellyttää sitä, että lukija lähtee mukaan leikkiin ja alkaa kuvitella, millainen tuo näkymättömissä oleva kokonaisuus voisi olla.

Lomonosovin moottori koostuu 185 tekstikatkelmasta, joista suuri osa on edellisen kaltaisia fragmentteja. On otteita romaanin tapahtumien keskuksena toimivan salaperäisen tutkimusaseman työpäiväkirjoista, leikkaussaliraporteista sekä sukellusaluksen lokikirjasta. Ja on katkelmia teoksista, joilla on sellaisia nimiä kuin Kuolema pyörätuolissa eli pieniä tutkielmia taipumuksistani, Yökirja eli miten minusta tuli minä, Alkemistinen keittokirja ja Maailma kuten sen kohtasin.

Kuitenkin edellä mainitut teokset sisältävät käytännössä enimmäkseen tekijöidensä päiväkirjamaisia ajatelmia, aseman tapahtumiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin liittyviä puheenvuoroja. Niiden luonne fragmentteina, nimettyjen teoskokonaisuuksien tulkintaan herättelevinä osina, hiipuu. Kyse on enemmänkin keinosta luoda näkökulmia ja moniäänisyyttä, pyrkimyksestä saada eri henkilöt kommentoimaan tapahtumia Novaja Zemljan saarella. Ei synny tarvetta alkaa ajatella esimerkiksi Yökirjan teosmaisuutta ja sitä, millainen se olisi muilta osiltaan.

Silti on tärkeää, että tekstikatkelmat eivät määrity pelkästään eri henkilöiden puheenvuoroina vaan nimenomaan katkelmina heidän teksteistään. Se saa huomion kiintymään näiden fragmenttien luonteeseen teksteinä: Lomonosovin moottoria lukee kunnianosoituksena tekstille ja kirjoittajuudelle. Teoksen voi määritellä scifiksi, spefiksi, uuskummaksi, höyrypunkiksi tai kokeelliseksi romaaniksi, mutta lopulta kysymys tekstilajista ei tunnu enää niin oleelliselta.

Oleellista on tunne tekstin läsnäolosta. Salminen tuntuu välillä liukuvan fragmenteissaan proosasta johonkin lyriikan kaltaiseen tilaan, jossa sanojen, lauseiden ja ajatusten paino – tai toisinaan keveys – ankkuroi lukijan paikoilleen.

# 5 Kokeellinen romaani?

Kustantamon sivulla Antti Salmisen romaania luonnehditaan kokeelliseksi. Kesäkuun alussa kommentoin kysymystä postaukseni Kokeellinen proosa?  herättelemässä keskustelussa näin:

Niin, onko Lomonosovin moottori kokeellinen romaani vai ei? Siinä mielessä kyllä, että se poikkeaa henkilöhahmovetoisen proosakerronnan valtavirrasta melkoisesti, tuoreella tavalla.

Toisaalta taas fragmentaarisuudestaan ja monitulkinnaisuudestaan huolimatta teos on helposti lähestyttävissä. Se ei ole kokeellinen siinä mielessä, että se haastaisi lukijaa laajentamaan tekstikäsityksiään: pikemminkin se vastaa niihin odotuksiin, joita nettiajan lukijalla tekstejä ja lukemista kohtaan on. Yhdistellään erilaisia aineksia, sekoitetaan faktaa ja fiktiota, vältetään liian pitkää yhtenäistä puurtamista.

Netti on muuttanut ihmisten tavan lukea, tekstikäsitys on murroksessa. On aika romaaninkin ottaa tämä huomioon: nettinatiiveista yhä harvempi jaksaa tarttua 300 sivun mittaisen kirjan juonikuvioihin. Antti Salmisen kirjoittama Lomonosovin moottori saattaa hyvinkin olla muodoltaan tärkeä – tulevaisuuden lukijasukupolvet ovat tällä hetkellä keskittyneet fragmentaarisiin esitystapoihin (some, tiedonhaku netissä, tietokannat jne.). Voikin olla, että monien mielestä sitä on jopa helpompi lähestyä ja ymmärtää kuin pitkää juonivetoista romaaniksi kutsuttua teosta.

Silloin olin vasta hieman silmäillyt teosta, lukenut alkua. – Mutta edelleenkään minulla ei ole mitään syytä luopua ensivaikutelmastani, päinvastoin!

# 6 Erityinen silmä

Fiktiossa tekstin ei tarvitse todistella asemaansa fragmenttina: riittää, kun se väittää olevansa sellainen.

Fragmentaarisuuden illuusio hyödyttää niin kirjoittajaa, tekstiä kuin lukijaakin. Jos lukija nähtyään osan tekstistä kuvittelee loput, helpottaa se kirjoittajan työtä. Fragmentaarisuus tekee myös tekstistä kiinnostavamman – jopa silloinkin, kun lukija tietää valheen: että mitään kokonaisuutta ei ole koskaan ollutkaan kirjoitettuna, että on vain yksittäinen tekstikatkelma.

Lukijalle fragmentti jättää tulkinnan ja ajattelun varaa eikä hukuta tekstimassaan – se tarjoaa ainoastaan ikkunan ihmeteltäväksi.

”Fragmentti on erityinen silmä”, kirjoittaa Mari Koski runokokoelmassaan Sch (2011, Poesia).

# 7 Mieluummin labyrintti kuin valtatie

Vastustan ajatusta sujuvuudesta ja joutuisuudesta hyvän tekstin ja lukukokemuksen tunnuspiirteenä. Hyvä proosa saattaa olla toki sitäkin, mutkaton pikatie matkalla A:sta B:hen – mutta usein antoisampaa teksti on silloin, kun lukee samaa sivua jo kolmatta kertaa … käy välillä keittämässä kahvit … ja palaa sitten lukemaan sivun vielä kertaalleen, kuljeskelee tekstin sokkeloissa, miettii vaihtoehtoisia reittejä, tapailee sormillaan rivien reunoja.

Eräs suosikkini Salmisen romaanin fragmenteista onkin juuri nro 118, jossa kuvataan etanan hermostossa piilevää labyrinttia:

Etanat kiinnostuvat tarjoamastani lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiirroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinaisempi kuin mikään helleeninen murju.

Ja toinen sitaatti samalta sivulta:

Lähden seuraamaan sattumanvaraista reittiä. Risteyksiä on lukemattomasti. En unohda mitään ja kun katson ikkunasta, paperilintu liitää pihan poikki, kohti länttä ja merta.

Lomonosovin moottori on itsekin teoksena eräänlainen labyrintti, johon voi jäädä vaeltelemaan pitkiksi ajoiksi. Jokaisen fragmentin lopussa on nimittäin aina yksi tai useampi viittaus muihin. Eivätkä viittaukset ole pelkkiä kehotuksia siirtymiin – niissä on usein tarjottu myös jokin näkökulma viitattuun tekstiin. Esimerkiksi fragmentissa nro 84 on viittaus siteeraamaani etana-tekstiin ja lisäksi täsmennys Moottorin piirustukset. Kaavio nilviäisen imuputken hermostosta saa uusia merkityksiä.

Ensimmäisellä lukukerralla nuo viittaukset on pakko ainakin jossain määrin sivuuttaa, sillä muuten alkaa poukkoilla pitkin kirjaa kenties pääsemättä koskaan loppuun saakka. Vaikka ei se välttämättä ole huono ratkaisu: kuten Lomonosovin moottorissa todetaan, on labyrintteja, joista ei tunneta ulospääsyä.

”Niissä voi oppia asumaan.”

# 9 Periferiassa, lukemisen ytimessä

Mökillä luen kirjasta katkelmia muulle seurueelle. ”Viittaako tuo Lomonosovin moottori johonkin oikeaan keksintöön?” kysyy veljeni. ”En minä tiedä, venäläisen tieteen historia on minulle täysin tuntematon alue.”

Valitettavasti kysymys esitetään mökillä, Sysmässä. Kotona tai ylipäätään jossakin sivistyksen parissa asia olisi nopeasti tarkistettavissa. Mutta nyt kännykässä toimii pelkkä EDGE-verkko!

Yritän kävellä hieman ylemmäksi, mökin vieressä olevalle kummulle. Joskus 70-luvun lopulla isotädin mies näki siellä haltijan. Minä näen kuinka iPhonen näyttöön ilmestyy hetkeksi 3G-yhteyden merkki ensin yhdellä, sitten kahdella palkilla, taas yhdellä – mutta vaikka kuinka sojotan puhelinta eri ilmansuuntiin, yhteys katoaa.

Tunnen olevani periferiassa – Internetin reunalla, käytännössä siis ei-missään. Ehkä suurta viisautta olisi keskittyä  tarkkailemaan menninkäisiä pihapiirissä. On paljon mahdollista, että niitä on täällä jopa enemmän kuin 40 vuotta sitten. Jos itse olisin haltija, niin luultavasti muuttaisin juuri sinne, missä toimii ainoastaan vanhat loitsut.

Vaikka ei periferia toisaalta lukijalle mikään huonokaan ratkaisu ole. Ylittämällä tuon reunan ja astumalla teknologian tavoittamattomiin pääsee eräässä mielessä lukemisen ytimeen. Koska ei ole mahdollista selvittää, onko joku Lomonosov keksinyt jonkin moottorin vai ei, kysymys lakkaa olemasta tärkeä.

On vain Teksti ja Lukija.

(Ja vain alle kilometrin päässä sykkii Iso Pulssi, kaikkialle ulottuva virtuaalinen syli, hyvän ja pahan tiedon puu, Skynetin kehto.)

# 10 Haloillakin on nimensä

Lomonosovin moottorissa rakennetaan suurta konetta, jolla voidaan ehkä pelastaa tai tuhota maailma – näkökulmasta riippuen. Tai sitten sillä tehdään jotakin aivan muuta. Eikä tuo konekaan oikeastaan ole pelkkä kone, sillä metalliin yhdistetään elollista ainetta – koneesta tehdään elävä.  Novaja Zemljassa, ydinkokeiden saastuttamien alueiden taikamaassa monenlaiset mutaatiot ja omituisuudet ovat mahdollisia, ja kun niitä hyödynnetään luonnontieteen ja alkemian avulla, kaikki on mahdollista.

Antti Salmisen romaani ei asetu mihinkään pysyvään hahmoon: se on taideteos, jonka oivallisuudesta vakuuttuu, mutta silti ei edelleenkään ole ehdottoman varma siitä, mitä se oikeastaan tarkalleen esittää.

Palattuani mökiltä kotiin googlasin. Moottoria ei löytynyt – Lomonosov kyllä. Mielenkiintoinen henkilö. Mutta vaikka Salminen kirjassaan viittailee ahkerasti luonnontieteisiin, ei viittausten selvittely ole lukukokemuksen kannalta tärkeää. Tai ehkä on: riippuu miten on tähän maailmaan orientoitunut ja mitä kirjalta haluaa.

Ollessamme mökillä, muistaakseni tämän viikon tiistaina, aurinkoisella kesätaivaalla näkyi niin upeita haloja, että en muista vastaavaa kokeneeni. Auringon ympärillä näkyi rengas, parikin, ja  yläpuolellamme koko taivaankannen ympäri kiersi yhtenäinen rengas. Sen varrella näkyi ainakin kolme selvästi erottuvaa valopistettä. Lisäksi aurinkokehien ulkopuolella oikealla näkyi pätkä sateenkaarta – toisella puolella ehkä myös, mutta puusto häiritsi havaintoja. – Sää oli hyvin kirkas, silmiin koski liiasta tirkistelystä. Alkoi kuvitella näkevänsä taivaalla kaikenlaista muutakin.

Kokemus oli valtavan hieno, sillä ilmiö kesti tunteja. Monelle se olisi varmasti riittänyt sinänsä. Minulle ei. Kotona tutkin asiaa tarkemmin ja totesin nähneeni hyvin selkeän ja yhtenäisen horisonttirenkaan, 22° aurinkorenkaan, 22° sivuavan kaaren, yläkoveran Parryn kaaren (niin uskon: maallikolle nuo määrittelyt ovat kuitenkin hieman hankalia), 46° allasivuavan kaaren ja lisäksi horisonttirenkaalla kolme sivuaurinkoa, joista se kolmas lienee ollut harvemmin nähtävissä oleva 120° sivuaurinko.

Halohavaintoja oli tuona päivänä tehty paljon: Parryn kaaren lisäksi oli nähty myös jokseenkin harvinaisia Wegenerin kaaria. Saatoin minäkin nähdä, mutta en älynnyt huomioida niin tarkasti auringon vastakkaisella puolella olevaa taivasta.

Joka tapauksessa kuulun heihin, jotka nauttivat elämästään enemmän, kun tietävät, että haloillakin on nimensä. Sama pätee lukukokemuksiinkin: herra Lomonosovin vaiheet on tutkittava.

Kun olen sen tehnyt ja kulkenut muutamaa muutakin Lomonosovin moottorista löytämääni polkua pitkin, palaan kirjan pariin uudelleen. Salmisen romaani ei tyhjenny yhdellä lukemalla – ja fragmentaarisuutensa ansiosta se on kuin hyllyssä oleva runokokoelma, josta voi lukea nautiskellen pari katkelmaa – ja laittaa sitten takaisin.

Kiiltomatonaaras. (kuva: tinkatinka)

Lukukeskuksen julkaisema kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato on saanut uuden vetäjän. Kritiikin uutisten päätoimittajana tähän saakka toiminut kulttuurijournalisti ja kriitikko Aleksis Salusjärvi aloittaa tehtävässä syyskuussa.

Hyvä uutinen: ehkä uusi päätoimittaja saa puhallettua Kiiltomatoon hehkua, joka vuosien saatossa on hiipunut. Syy ei ole ollut verkkolehdessä julkaistujen kritiikkien tasossa: Kiiltomadossa julkaistaan edelleen asiantuntevia ja kiinnostavia arvioita uusimmista kirjoista. Mutta asemaa kirjallisuuskeskustelun areenana  julkaisulla ei ole ollut enää aikoihin. – Ja samaan hengenvetoon on rehellisyyden nimissä täsmennettävä, että ei se keskustelun taso kyllä silloin joskus takavuosinakaan niin loisteliasta aina ollut …

Samalla kun kirjallisuuskeskustelun paikkojen määrä on verkossa lisääntynyt valtaisasti – on varmastikin parisataa sellaista kirjablogia, joita ei ollut olemassakaan kun aloitin Jäljen äänen kahdeksan vuotta sitten – Kiiltomato on profiloitunut portaaliksi, jossa keskustelua ei ole.  Toimitus perusteli keskustelupalstan sulkemista vuonna 2008 näin:

Kun kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.net perustettiin vuosituhannen vaihteessa, netissä ei juuri ollut kirjallisuuteen keskittyneitä foorumeita. Kiiltomadon keskustelupalstan alkuperäistarkoitus oli toimia julkaistujen kritiikkien palaute- ja keskustelukanavana, mutta keskustelu laajeni käsittelemään monia kirjallisuutta sivuavia ilmiöitä.

Vajaan kymmenen vuoden aikana netin kirjallisuussivustojen ja ennen muuta -blogien määrä on lisääntynyt valtavasti. Kiiltomadon keskustelupalstaa ei enää tarvita kirjallisuusihmisten kohtaamispaikaksi, vaan Kiiltomato voi keskittyä entistä enemmän päätehtäväänsä, enemmän huomiota ansaitsevien kirjojen arvosteluun.

Jossain määrin perusteltua kyllä: varsinkin, kun Kiiltomadon keskustelupalstalla alkoi olla täysin asiatonta jutustelua. Silti juuri interaktiivisuus ja yhteisöllisyys ovat osoittautuneet kaikenlaisten verkkoportaalien ja -julkaisujen elinehdoksi viime vuosina. Jälkiviisaasti voi arvioida, että keskustelupalstan sulkeminen oli liian yksioikoinen ratkaisu. Vuorovaikutus olisi kannattanut säilyttää, olisi pitänyt keksiä keinoja kanavoida se toisin.

Tänä kesänä mökillämme otetussa valokuvassa kiiltomatonaaras houkuttelee valollaan parittelukumppaneita. Salusjärvi on verkkojournalismin visionääri, joka on saanut paljon keskustelua aikaan täsmäosumillaan ja itsetyytyväisenä pönöttävää kulttuurieliittiä hämmentävillä kirjoituksillaan Luutii-blogissa. Vaan saako edes hän Kiiltomadon vuorovaikutteisutta virkoamaan? Ja onko se todella tarpeellista?

* * *

Verkossa keskustelua syntyy sinne, missä se on luontevinta. Trendinä tällä hetkellä on kommenttilaatikoiden hiipuminen blogeissa yms. Keskustelu on siirtynyt yksityisluontoisempiin sosiaalisiin medioihin. Laitetaan linkki vaikkapa Kiiltomadossa julkaistuun pääkirjoitukseen ja käydään keskustelu Facebookissa omalla seinällä. Siihen voi osallistua aktiivisesti useita, jopa kymmeniä kommentoijia – mutta Kiiltomadon sivulla näkyy vain epämääräinen luku FB-viittausten määrästä.

No entä sitten? Eikö tärkeintä ole, että keskustellaan? – Toki niinkin, mutta netin mahdollistama ideaali kulttuurikeskustelun avoimuudesta ei enää toteudu. Ja jos jollakin kirjallisuusharrastajalla ei satu olemaan FB-ystävissään samanhenkisiä tuttuja, jää hän kaikesta kivasta paitsi.

Kommentoinnin vaarantuminen ei ole niin suurta sellaisissa blogeissa, joissa on viime vuosina ollut aktiivista keskustelua. Mutta yleisesti ottaen ollaan tilanteessa, jossa uuden keskustelukulttuurin synnyttäminen ei ole kovinkaan helppoa.

* * *

Kiiltomadon kohdalla olisi hienoa, jos kuukausittain ilmestyvien pääkirjoitusten – joiden kirjoittajina vierailee kirjallisuusalan asiantuntijoita – ajatuksia ja näkökulmia pohdittaisiin ”paikan päällä” eikä aina jossain muualla. Esimerkiksi viimeisin pääkirjoitus Teilipyörän paluu: Atenan kustantaja Ville Rauvola esitti huolensa teilauskritiikkien vaikutuksesta – kirjoitus ei kuitenkaan herättänyt keskustelua, vaikka näkökulma oli kiinnostava. Sosiaalisessa mediassa tekstiin kyllä viitattiin. Mutta hieman samasta aiheesta aiemmin keväällä kirjoittaneen Taikan blogissa Kirjasfäärissä kommenttilaatikko täyttyi (Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?).

Taikan postaus oli kirjoitettu suoraan keskustelunavaukseksi. Silti uskon, että jos se olisi sellaisenaan siirretty Kiiltomatoon, kommentteja ei olisi vastaavalla tavalla herunut. Syy ei ole pelkästään siinä, että Kirjasfääri on paitsi erittäin suosittu kirjablogi niin myös nimenomaan aktiivisina kommentoijina tunnettujen kirjabloggaajien seuraama. Kyllä Kiiltomadollakin on sanavalmista lukijakuntaa – mutta hiljaisuuden rikkomisen kynnys vain on liian korkea.

* * *

Miksikö sitten haluaisin kirjallisuuskeskustelua juuri Kiiltomatoon? Onhan sitä blogeissakin! Eikö riitä, että kirjallisuuskritiikin verkkolehti keskittyy ydinosaamiseensa, kirja-arvioihin?

– Blogit ovat tällä hetkellä usein vahvasti profiloituneet kirjoittajiensa näköisiksi. Ne eivät ole aidolla tavalla ”täysin puolueetonta” maaperää, vaikka kirjoittajat pyrkisivät olemaan kuinka objektiivisia. Mutta paikka, jossa asiantuntijat vierailevat esittämässä näkemyksiään, mahdollistaa erilaisten näkökulmien hedelmällisen törmäämisen. Ja myös reippaan kommentoinnin: itse ainakin kovin kilttinä luonteena syyllistyn muiden blogeissa käydessäni vieraskoreuteen. Isäntäväen viinivalinnasta ei uskalla sanoa mitään, vaikka se olisi täysin epäonnistunut.

* * *

Jaa-a, saa nähdä. Joka tapauksessa uudelle päätoimittajalle onnea ja menestystä! Hehkukoon Kiiltomato häkellyttävänä ja viekoittelevana!

* * *

Ja koska Kiiltomato ei välttämättä ole kaikille Jäljen äänen lukijoille tuttu, laitan muutaman linkin esimerkkeinä julkaisun mainiosta kritiikkitarjonnasta. Linkkien perässä lyhyet sitaatit teksteistä. Nämä kannattaa vilkaista – ja toki siinä samalla monta muutakin juttua:

Johanna Rossi: Kuolematon kiitäjä  (Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä)

Jotkin hahmot eivät suostu jäämään nimiksi aikakirjoihin vaan ilmestyvät näköpiiriin säännöllisin väliajoin. Sata vuotta sitten eläneen naiskirjailijan, kirjallisuuskriitikon ja ajattelijan ajankohtaisuuden voisi kuvitella olevan jo hiipumaan päin. Silti häneen törmää; viimeksi Michael Cunninghamin hienossa Tunnit -romaanissa ja sen filmatisoinnissa tai vaikka Vuokko Hovatan tulkitsemassa Virginia-kappaleessa. Miksi Virginia Woolf palaa aina uudestaan?

Sanna Nyqvist: Nyt myös seksiä ja väkivaltaa! Klassikkokirjojen uusi tuleminen (Pääkirjoitus huhtikuussa 2013)

Seksiversioiden kirjoittaminen ja lukeminen voi olla turvallinen ja luova tapa antautua omille fantasioille. Kyborgien tai zombien tuominen tarinaan puolestaan rikkoo tutut raja-aidat ja pistää mielikuvituksen töihin. Silti viihteellisten uudelleenkirjoitusten maailma on usein läpikaupallinen ja tunkkainen.

Porno-Brontët kuvastavat maailmaa, jossa kiinnostuksen herättää enää ärsykkeistä alkukantaisin: paljas pinta. Yliseksualisointi peittää lisäksi alleen Humisevan harjun (1847) ja Kotiopettajattaren romaanin (1847) alkuperäisversioiden väkevän aistillisuuden ja kiihkon. Brontën sisarukset eivät olleet mitään siveyden sipuleja, joiden romaanit vaatisivat ”korjaavaa” uudelleenkirjoitusta herättääkseen nykylukijan kiinnostuksen.

Päivi Kosonen: Hemingwayn kellot  (Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat)

Hemingwayn taito on tarinan jännitteen luomisen taito. Lukija kiedotaan tarinaan ensimmäisestä lauseesta. On saatava tietää, onnistuuko räjäytys ja onnistuuko rakkaussuhde päähenkilön ja Marian, sissijoukkoon pelastetun ja falangistien raiskaaman nuoren naisen välillä. Ja kun kaikki tapahtuu tiivistetysti –aikaa on muutama päivä, ja kaikki olennainen tapahtuu samassa paikassa samojen henkilöhahmojen kesken – ollaan keskellä ainutkertaista elämän ja kuoleman danse macabrea, jota ei voi jättää kesken.

Vesa Rantama: Romaani lyyrisen esseen välineenä   (Jaakko Ylijuonikas: Vanhan merimiehen tarina)

Vanhan merimiehen tarinan voi hyvin lukea myös poeettisena esseenä, joka hyödyntää välineellisesti kertojahahmoja ja joka päätyy jännittävää reittiä suurten kysymysten, kuten eutanasian oikeutuksen ja vaikeavammaisten ihmisarvoisen elämän äärelle. Viimeisessä luvussa, jossa hahmojen ja kertomuksen rajat ovat jo liudentuneet, kertoja tunnustaa fiktion välinearvon samalla kun toteaa kirjoittamisen aina epäonnistuvan tavoitteissaan:

”Todentuntuisen kuvailun vaikeus johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä ankeutta. Luulen monen kirjoittavan tarinoita elämästään juuri tästä syystä. Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. (…) Se hyvä puoli keksityissä tarinoissa on, että niiden ei aina tarvitse tuntua todelta.” (s. 182-183)

Koska aihe on esillä mediassa monin tavoin,  kirjoitan siitä vain hyvin lyhyesti. Tänään tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä.

En ala kertoa ihailustani Janssonin persoonaa kohtaan enkä innostuksestani hänen kuvataiteeseensa. En spekuloi hänen kuvitustöidensä voimakkaan graafisuuden vaikutuksella omiin kuvataideharrastuksiini enkä pohdi hänen sarjakuviensa pehmeän anarkian rakastettavuutta. En ylistä Taikatalven, Muumilaakson marraskuun tai Näkymättömän lapsen lumovoimaa enkä mainosta henkilökuvauksien onnistuneisuutta ja koskettavuutta Kuvanveistäjän tyttäressä, Kesäkirjassa tai romaanissa Reilua peliä. En, en ja en.

En edes kerro sitä, että Vem ska trösta knyttet? on mielestäni ehkä hienoin runomuotoinen suomalainen kuvakirja – kielestä riippumatta, sillä myös Kirsi Kunnaksen suomennoksena se on fantastinen. – En kerro, en.

* * *

Sen sijaan suosittelen katsomaan Elävästä arkistosta lämminhenkisen dokumentin Tove ja meri. Vuonna 1984 kuvattu ohjelma kuvaa Tove Janssonin ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilän yhteiseloa hienolla tavalla. Taivaanrantoja maalailevan Toven ja jämäkästi määrätietoisen Tuulikin välinen dynamiikka antaa katsojalle luvan pieneen hymyynkin.

Puoli tuntia kestävän kokonaisuuden kertojana on pehmeäsoundinen Elina Salo – ja kokonaisuuden kruunaa taustamusiikiksi valittu haikean kaunis Höstvisa (Syyslaulu(, joka on Tove Janssonin itsensä sanoittama. Niin kaunista:

Jag märkte aldrig förut att mörkret är så stort,

går och tänker på allt det där man borde.

Det finns så mycket saker som jag skulle sagt och gjort

och det är så väldigt lite jag gjorde.

Skynda dig älskade, skynda att älska,

dagarna mörknar minut för minut,

tänd våra ljus, det är nära till natten,

snart är den blommande sommaren slut.

Jos elän vanhaksi ja tulen viimein höppänäksi, tämän aion muistaa. Viltin alla keinutuolissani – kun päivät käyvät lyhyemmiksi ja varjot pidemmiksi – minä hyräilen:

En sommar går förbi, den är alltid lika kort,

den är drömmen om det man kunnat vinna.

Ei haittaa vaikka sanat hieman unohtuisivatkin. Erna Tauron sävellys kyllä kannattelee ajatusta, tunnetta.

Ja jotta kyseinen adjektiivi nyt varmasti kokisi inflaation tässä postauksessa, niin käytetään sitä vielä kertaalleen: kauniin kaunis on dokumentissa kohtaus, jossa Tove alkaa spontaanisti tanssia musiikin tahtiin ateljeessaan. Kannattaa katsoa!

Tove ja meri

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tove_jansson_kertoo_elamastaan_omin_sanoin_104695.html#media=104691

Olen ilmeinen: luen uusinta Parnassoa matkatessani Turkuun kirjamessuille. Kirjabloggaajan käteen kirjallisuuslehti sopii kuin silmälasit Jean-Paul Sartrelle, mutta varsinainen syy matkaseuraani ei kuitenkaan ole halu todentaa stereotypioita. Selaillessani eilen lehteä tuoreeltaan löysin sieltä helmen, johon halusin palata heti aamulla.

Nimittäin Virpi Alasen kirjoittamat runokolumnit. Tai lyyriset miniesseet.

Hiljentyä keskustelussa kelopuuksi, pysyä ajattomasti virheellisessä syystuulessa paikoillaan. Haluta sanoa jotain traditionaalisen kaunista: marmori, nilkka, kevätsula. Tai ei, rikkoa, nyrjähtää, haparoida keskeneräisiin käsiinsä alati uusi, joka huutaa historiallisuuttaan, hylätyn kaasukellon kauneutta.

Katkelma on Keskustelu-nimisestä tekstistä. Muut lehdessä julkaistut Alasen ”runokolumnit” ovat Aika, Meri, Sähkö, Kirja ja Kimalainen. – Termi ”runokolumni” on Alasen itsensä tarjoama nimitys essen ja runon, aforismin ja proosarunon rajapinnoilla kulkeville teksteilleen. Itse nimittäisin niitä mieluummin runoesseiksi, minkä vaihtoehdon kirjoittaja itsekin tuo esille tekstien perään liitetyssä lyhyessä haastattelussa.

Kolumnilla on nykyisin kovin halpa leima. Sellaiseksi kelpaa mikä tahansa henkilökohtainen kertomus ”totuus tulee lasten suusta raitiovaunussa”-tyyliin. Liian usein kolumni päästää paitsi kirjoittajansa niin myös lukijansa liian helpolla eikä pakota minkäänlaista ajattelua liikkeelle.

Ehkä Alanen haluaa tässä yhteydessä korostaa termillä tekstien keveyttä ja hetkellisyyttä. Essee-sanassa kun taas on asioiden märehtimiseen viittaavaa raskautta.

* * *

Olen itsekin kokeillut jonkinlaisen lyyrisen esseen kirjoittamista. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin silloin valinnut reitiksi fragmentaarisuuden ja lyhyen, paikoitellen minimalistisen ilmaisun. Toisin sanoen, olen ”lyyristänyt” esseetä tekemällä siitä aukkoisempaa poistamalla päättelyketjuista logiikan ja johtopäätökset. Jäljelle olen jättänyt ajattelun lähtökohtia, tiloja ja esineitä, hetkiä ja paikkoja.

Ikinä en ole onnistunut. Essee on vain kadottanut ”esseemäisyytensä” ja muuttunut jonkinlaiseksi proosan tai lyriikan irvikuvaksi.

Virpi Alanen saavuttaa tavoitteensa kulkemalla toiseen suuntaan – tai niin ainakin oletan. Hän ei lyyristä esseetä vaan toimii päinvastoin: kirjoittaa runonsa esseeksi.

Lukeminen kiertyy tyhjyyden ja täyteyden punokseksi, taistelulajiksi, jossa heittäydytään kirjainten sekaan, lennetään iltataivaaksi, jossa sininen on lämmin.

Myös aforistisuus näkyy teksteissä, kuten tässä lainauksessa. Alasen ”runokolumneissa” havainto etenee tekstin muodon ja rakenteen tasolla kuin esseessä. Jonkinlainen logiikka on olemassa, mutta se on lainattu runoista: lyriikan kieli on vastustamattoman johdonmukaista silloinkin, kun se perustuu mielikuviin ja sattumanvaraisuuteen.

* * *

Huomaan olevani innostunut: osittain tähän vaikuttaa se, että luen Alasen tekstejä junassa. (Parnasson luin välillä JKL–TRE, postausta kirjoitan … no, nyt juuri kuulutettiin Loimaa).

Kerrankin onnistun nauttimaan junassa jotakin lyyristä! En usko, että tämä on kovin yleinen ongelma, mutta minun on vaikea lukea runoja junamatkalla. Otan matkalle mieluummin aina romaanin, esseekokoelman tai tietokirjan. Niissä virta vie eteenpäin, mikä sopii mainiosti matkantekoon.

Mutta runojen suhteen tunne liikkeestä ja näkökentän rajamailla vilisevä maisema luovat sietämätöntä kontrastia paperille pysähtyneisiin sanoihin.

Tai eivät runojen sanat tietenkään pysähdyksissä ole: ne liikkuvat ajassa ja ajatuksissa, syöksyvät arvaamattomiin paikkoihin ja todellisuuksiin, vaihtavat muotoa ja väriä, tuntuvat vuoroin tutuilta, vuoroin vierailta.

Kyse on luultavasti katseesta ja lukemisen tunnusta kehollisena kokonaisuutena. Runoa pitää tuijottaa: jotta sanat alkaisivat elää, ne täytyy ensin naulita paikoilleen. Se vaatii keskittymistä, joka ei onnistu minulta silloin, kun itse liikkuu pakotettuna eteenpäin. Liikkuu, liukuu.

* * *

Luin jostakin – luultavasti Karo Hämäläisen blogista – että Parnasson vastaavaksi tuottajaksi siirtyneen Hämäläisen on tarkoitus nostaa lehdessä esille kiinnostavia poetiikoita, joita kirjailijat ovat kehittelemässä. Virpi Alasen lyyristen miniesseiden julkaiseminen on juuri tuollainen teko.

Jo nyt Alasen tekstien yhteydessä oleva haastettelu on kiinnostava ja informatiivinen. Mutta jos juttua – ja yleensäkin tuollaista juttutyyppiä kirjallisuuslehdessä – haluaisi vielä kehittää, sitä voisi laajentaa esimerkiksi jonkun kriitikon tai tutkijan punnitulla arviolla siitä, mistä lyyrisessä esseessä on yleensä kyse ja miten Alasen tekstit siihen suhtautuvat. En juurikaan muista lukeneeni tuollaista ”väliaikakritiikkiä” – tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Mutta kovasti haluaisin.

* * *

Kohta juna saapuu Turkuun. Siellä minua odottaa kritiikkipaneeli kirjamessuilla. Ja kuinka osuvaa onkaan lopettaa tämä postaus lainaukseen uudesta Virpi Alasen lyyrisestä miniesseestä Kirja:

Syksyisin kirjat messuavat, kaikki raakkuvat yhtaikaa. Lavakarisman pitkän proosan kookaburrat, ylväästi askeltavat historiallisen erotiikan riikinkukot, pienemmissä häkeissä niin ja näin minervanpöllöt, runolliset pelikaanit ja aforistiset kolibrit. Uuden teknologian sähkölinnunsilmät ja antikvaariset vaivihkaiset godottajat.

Toivottavasti löydän tänään kaiken tuon raakkumisen keskeltä itselleni jotakin tärkeää ja merkityksellistä.